On lupa tuntea

En näytä tunteitani kovin herkästi ja herkistyminen on ollut minulle todella vaikeaa. Parikymppisenä olin vielä avoin näyttämään tunteitani ja muutenkin koin esimerkiksi kiintyväni ihmisiin paljon helpommin. Jotain kuitenkin tapahtui ja aloin kovettumaan. En enää halunnut näyttää tunteitani muille enkä oikein edes sallinut erilaisia tunnetiloja itselleni. Koin, että on parempi tuntea tasaisesti hyvässä ja pahassa ilman selviä huippuja ja notkoja. 

Tunteellisuus koetaan usein negatiivisena piirteenä ja heikkoutena. Ei herkät ja tunteelliset voi menestyä, olla johtajia tai pärjätä tässä maailmassa. Tunteet saavat tulla pintaan niin sanotuissa oikeissa tilanteissa ja välillä tuntuu, ettei iloakaan oikein saisi näyttää, ainakaan julkisesti. Toisaalta taas, jos tunteita ei näytä ikinä, pidetäänkin kylmänä ja omituisena. Ihan kuin tunteille olisi tehty joku oma käsikirjoitus, jota pitäisi noudattaa ja jota tavallaan haluttaisiinkin noudattaa - haluttaisiin tuntea oikealla tavalla oikeaan aikaan. Siltä ainakin minusta välillä tuntuu. 

Nykyään olen oppinut sallimaan tunteeni ja erilaiset tunnetilat itselleni. Pieni kyynisyys ja tunteiden näyttämättömyys alkoi olemaan todella raskas taakka ja yhdessä vaiheessa oli pätkä, kun en muista, että olisin itkenyt kertaakaan yhden vuoden aikana. Olen ollut itkuherkkä, oikeastaan aika itkupilli, mutta jotain tapahtui ja suurinkaan pettymys tai väsymys ei saanut minua itkemään. Ei vain tuntunut missään niin paljon, että se olisi aiheuttanut minussa luonnollisen tunnereaktion. Onneksi ”sain” takaisin kyvyn itkeä ja vaikka välillä tuntuu, että herkistyminen ja itku on taas ajoittain liiankin herkässä, koen itseni nyt paljon inhimillisemmäksi. En ole koskaan ajatellut, että itkeminen olisi jollain tapaa negatiivista. Päin vastoin mielestäni itkeminen on puhdistavaa, lohduttavaa ja omalla tavallaan kaunista -liittyyhän itku todella kauniisiinkin hetkiin. Itkeminen on merkki, että on elossa ja kykeneväinen tunteisiin.

Ollessani kauan itkemättä ja ajanjakso, jonka aikana en itkenyt tuskin lainkaan, oli jollain tapaa todella raastava. Koin ahdistusta, koska en osannut tuntea suuria tunteita ja pelotti, että tällaiseksiko elämä jää. Tulenko olemaan se, joka ei sure menetyksen kohdalla tai joka ei pysty olemaan onnensa kukkuloilla elämän suurina hetkinä. En todellakaan kokenut olevani vahva siksi, etten näyttänyt tunteitani kenellekään. 

Vaikka tunteellisuus on nykyään hyvällä mallilla, joudun edelleenkin työstämään tunteiden sallimista itselleni ja niiden näyttämistä toisille. Saatan kokea erityisesti pienistä asioista harmistumisen todella negatiivisena asiana ja helposti alan moittimaan itseäni, että miksi nyt tuollainen pikkujuttu alkaa itkettämään ja sai aikaan tällaisen tunnereaktion. Useimmiten ne omasta mielestäni väärien asioiden aiheuttama tunteellisuus johtuu väsymyksestä, jolloin kaikki tuntuu triplasti pahemmalta. Silloin pieninkin asia saattaa itkettää ja muutenkin maailmaa katsoo paljon harmaammalla ja mustavalkoisemmalla perspektiivillä. Pitkään nuo hetket saivat minut todella epämukavaksi ja häpesin tunnepurkausta, vaikka kukaan ei ollut näkemässä. 

Nyt osaan iloita siitä, että pikku jututkin saavat minut ajoittain itkemään ja osaan olla onnellinen siitä, että pystyn myös harmistumaan. Harmistuminen saattaa liittyä muun muassa väärinkohteluun, joten totta kai sellainen asia saa ja pitkääkin harmittaa – ennen halusin vain antaa olla. Usein itkun, kiukun ja harmituksen jälkeen koko asia tuntuu paljon pienemmältä ja jotenkin koko asiasta pääsee paljon helpommin ylitse. Enää ei tarvitse odottaa sitä saavin täyttymistä tunteilla, joita ei ole pystynyt päästämään ulos, jonka seurauksena tunnepurkaus oli paljon vahvempi, kun saavi keikkaa nurin. Enää ei tarvitse kokea sitä pitkään kestävää taakkaa, jonka käsittelemättömät tunteet koostivat. 

Jaoin kerran tällaisella hetkellä Instastoriesiin muutaman ajatuksen koskien tunteita ja niiden sallimista. Kirjoitin seuraavasti: 

”Muistakaa, että aina ei tarvitse jaksaa ja suru, viha, epätoivo whatever ovat ihan sallittuja tunteita. Kaikkia tunteita saa tuntea tuntea, vaikka mukamas ”ei oo aihetta” sille tunteelle. Jollain on aika asiat huonommin, kuin sinulla, mutta se ei ikinä tee sinun tunteita ja sen hetkisiä fiiliksiä yhtään vähempiarvoisiksi. Jos tuntuu pahalta, sallikaa se itsellenne. 

Siihen fiilikseen ei kuitenkaan saa jäädä vellomaan ja itse olen huomannut, että minua auttaa tällaiseen olotilaan tunteen salliminen ja päätös, että huomenna on parempi päivä. Tämä on tämän päivän juttu ja huomenna mennään eri fiiliksellä.” 

Tietenkään suru ja huono fiilis ei aina mene yhden illan kiukuttelulla ohitse ja esimerkiksi suuren surun hetkellä prosessi vie kauaa. Kuitenkin aina kannattaa pitää yllä toivo, että kyllä kaikki selviää ja tästäkin selvitään. Tunteet voivat tuntua ajoittain epämiellyttäviltä ja yksi jos toinenkin varmasti on välillä miettinyt, kuinka paljon helpompaa elämä olisi ilman tunteita. Kääntöpuolena tulisi vastaan se, että onni ja ilokin tuntuisivat paljon mitättömimmiltä, joten ollaan onnellisia kaikista tunteista ja tunnetiloista, jotka kohtaamme elämämme aikana. Ei ole hävettävää olla tunteellinen. 

Ihanaa uutta viikkoa!

Ps. Vastailen kommentteihin ripotellen ja hieman hitaammalla tahdilla, joten malttia!