Ikuiset ulkonäköpaineet

maanantai 28. syyskuuta 2020

Olen kasvanut aikuiseksi hyväksyen sen, että tuntemattomilla on mielipide ulkonäöstäni. Vuosien myötä siihen on alkanut tottua, että minulle kerrotaan suoraan tai esimerkiksi Jodelissa keskustellaan, miten olisin kauniimpi, jos tekisin asian X tai Y tai miten näytin paremmalta ennen. Jotta saan pidettyä itseni kasassa, on vain täytynyt opetella hyväksymään nämä kirjoittelut ja yrittää olla välittämättä. Aina arvostelut kuitenkin tuntuvat jossain ja ennen kaikkea jäävät mieleen, eikä edes tulisi olla normi, että muut kommentoi ja arvostelee, ja itse tulisi hyväksyä se hiljaa. "Mitäs laittavat kuvia someen" tai "Itse on valinnut työnsä" on usein hyväksytyksen antava perustelu erityisesti vaikuttajien ulkonäön ruotimiseen. Muun muassa tämä on ollut yksi syy siihen, miksi minun on toisinaan vaikea puhua omista epävarmuuksistani ulkonäössäni.


Olen kasvanut aikuiseksi ja muovannut oman ulkokonäkö-identiteetin pitkälti somen kautta ja olisi valhe, jos sanoisin, ettei sillä ole ollut vaikutusta siihen, miten näen itseni tai millainen on kauneusihanteeni. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen mieltynyt todella laitettuun ja "muoviseen" ulkonäköön, lihaksikkaaseen ja treenattuun sekä nykyiseen, entistä huomattavasti neutraalimpaan ulkonäköön. Se, millainen ulkonäkö miellyttää itseä, vaihtelee paljon iän ja oman kasvun mukaan, mutta koen, että myös sosiaalisella medialla ja erityisesti Instagramilla on ollut todella iso tekijä siinä, mikä miellyttää silmää milloinkin. Jos algoritmi tuuppaa eteen ainoastaan super treenattuja tai pieniä, mutta todella muodokkaita naiskroppia, väistämättä alkaa vertailemaan itseään näihin ja lopulta turtuu niin paljon, että pitää sitä kehonkuvaa normaalina. Usein näiden taustalla on runsaasti kuvanmuokkausta ja imartelevia poseerauksia, mutta vaikka tämän tiedostaa oikein hyvin, olen monta kertaa miettinyt pitäisikö itsekin näyttää tuolta tai mitä tulisi muuttaa itsessä, jotta vastaisi enemmän tätä ihannetta.


Olen ollut sosiaalisessa mediassa esillä todella kauan ja yli kymmenen vuoden ajan minulle on ollut arkipäivää, että ulkopuolisilla on mielipide ulkonäöstäni. Muut ovat kertoneet minulle vuosien ajan, mikä minussa on rumaa ja mitä minun pitäisi muuttaa itsessäni, jotta olisin kauniimpi. Olen saanut kommentteja, että pitäisi laihduttaa. Kun laihdutin, sain kommentteja, että olin kauniimpi ennen tai, että voisin vähän lihoa. Tietenkin olen myös saanut kehuja, mutta ei niitä muista samalla tavalla. Anonyymit kehut häviää mielestä nopeasti, mutta arvostelut ja haukut jäävät mieleen, vaikka ne olisivat anonyymejä. Voisin tältä istumalta luetella helposti yli kymmenen ilkeää kommenttia, jotka olen saanut vuosia sitten, mutta jotka muistan edelleen. Kuten jo tekstin alussa mainitsin, tämän arvostelun vain hyväksyy ja helposti alan vähättelemään tätä itsekin sillä perusteella, että tämä nyt vain kuuluu tähän työhön.


Kärsinkö tällä hetkellä ulkonäköpaineista? Kärsin, mutta enää ne eivät ole samanlaisia, kun nuorempana. Minulla ei esimerkiksi ole ketään, jota ihailisin ulkonäöllisesti tai tiettyä ulkonäöllistä spesifiä, jolta haluaisin näyttää. Koen, että haluan näyttää itseltäni ja korostaa piirteitä, joista pidän ja korjata niitä, jotka aiheuttavat minulle epävarmuuksia. Muun muassa tästä syystä päädyin tekemään kauneusleikkauksen, mutta silloinkin ajatuksella, että haluan näyttää edelleen itseltäni. Toisaalta juuri tämä on se ulkonäköpaineiden aiheuttaja - kauneustoimenpiteillä havitellaan mahdollisimman huomaamatonta ja raikasta lopputulosta, joka entisestään sumentaa mielikuvaa, miltä aivan tavalliset ihmiset näyttävät. Harva minutkaan ensimmäisen kerran tapaava huomaisi, että minulle on tehty nenäleikkaus, koska lopputulos on luonnollinen.


Nykyisin olen suhteellisen itsevarma ja ikä on tehnyt osuutensa, etten enää jaksa välittää miltä näytän milloinkin. Viihdyn myös todella hyvin ilman meikkiä ja esimerkiksi nyrkkeily on normalisoinut sen, että treenatessa hikoilee. Nyrkkeilyn myötä myös lopetin treeneissä meikin käyttämisen, vaikka ennen en mennyt kuntosalille lähes koskaan ilman kevyttä ehostusta. Eli vaikka sosiaalinen media on kasvattanut osaltaan ulkonäköpaineita, on ikä osaltani onneksi lisännyt itsevarmuuutta ja muovannut käsitystä ulkonäöstä epätäydellisempään ja "normaalimpaan". Samalla kauneusihanteeni on muuttunut normaalimmaksi ja pidän useita, täysin toisistaan erinäköisiä ihmisiä todella kauniina. On kuitenkin hetkiä, jolloin mietin, voinko sanoa olevani ihan suhteellisen sinut nykyään ulkonäköni kanssa, koska sitä on muokattu. Kipuilen todella paljon sen suhteen, saisinko hyvinä päivinä tuntea itseäni viehättäväksi, koska olen tehnyt ulkonäöllisiä parannuksia muunkin, kuin kampaajan ja meikin avulla. Huomaan myös usein alkavani selittelemään, jos joku kehuu minua kauniiksi - on vaikea sanoa vain kiitos, koska tuntee itsensä hieman huijariksi. Ilman tuhansien eurojen investointia en näyttäisi tältä, miltä näytän nyt.


Iso merkitys matkalla terveempään itsetuntoon ja ulkonäköpaineiden vähentämiseen on ollut Instagramin mykistä-toiminto ja seurattavien karsiminen (en mm. seuraa lähes ketään ulkomaalaista vaikuttajaa) sekä tietynlaisten julkaisujen piilottaminen syötteeltä ja tutki-osiosta. Mitä vähemmän näen somessa käsiteltyjä, nykyistä Instagram-ulkonäköihannetta vastaavia kuvia, ja mitä enemmän keskityn tarkastelemaan kadulla ja sosiaalisessa mediassa tavallisia naisia, sitä terveempänä itsetuntoni pysyy.


Jos ulkonäköpaineista lisää lukeminen kiinnostaa, suosittelen kurkkaamaan Pesojoonaksen nämä kaksi postausta: Miesten ulkonäköpaineet - onko niitä? ja Miten päästä eroon ulkonäköpaineista?. Suosittelen myös lukemaan vuosi sitten Aspa-säätiön Lupa olla upea-kampanjan inspiroimana kirjoittamani postauksen ulkonäkönormeista.


Onko teillä ulkonäköpaineita?

Välipalojen tärkeys, jonka olen oppinut vasta kantapään kautta

tiistai 22. syyskuuta 2020

Kaupallisessa yhteistyössä Marli Kauranen


Mun elämä on toisinaan aika kaaosta ja kaukana on ne ajat, kun olin todella tarkka säännöllisistä ruokaväleistä. Nykyisin aamu- ja iltapalaa lukuunottamatta suuhun eksyy milloin mitäkin silloin ja siinä hetkellä, kun muistaa ja ehtii. Tai tietenkin ehtisin syömään, mutta tiedätte varmasti sen fiiiksen, kun "ei ehdi" ja sen takia muun muassa nälän takia alkaa kiukuttamaan, eikä mikään oikein tunnu menevän putkeen.


Jokaisella on oma tyylinsä ja rytmistä syömiseen ja vain kokeilemalla löytää ruokarytmin, jolla jaksaa arjessa ja vapaa-ajalla. Viimeisen puolen vuoden aikana, aloitettuani nyrkkeilyharrastuksen, olen kuitenkin joutunut taas kiinnittämään paljon huomiota riittävään ravintoon päivän aikana. Kun en enää treenaa aikataulujen suhteen oman mieltymyksen mukaan, on nopeat ja helpot välipalat olleet minun pelastus. Edelleen, kuukausien jälkeen, havahdun ihan liian usein siihen, että ihan niillä näppäimillä pitäisi lähteä treeneihin, mutta lounaasta tai viime suupalasta on kulunut jo monta tuntia. Olen pari kertaa mennyt nyrkkeilytreeneihin pohjalla huonot syömiset ja voin kertoa, etteivät ne todellakaan ole olleet parhaita treenejäni - ajatus ja keskittyminen on ollut ihan jossain muualla, kuin lyönneissä. Tuolloin aina havahtuu siihen, kuinka suuri merkitys välipaloilla on meidän jaksamiseen!


marli kauranen

Erityisesti kovatehoiset ja keskittymistä vaativat lajit tarvitsevat alle energiaa sekä hiilihydraatteja. Myös hektinen arki on kropalle oma suorituksensa, jolloin hiilihydraateille on paljon käyttöä. Olen ollut aikaisemmin ikilaihduttaja ja hiilarikammoinen, ja se johti siihen, että usein skippasin hiilarit ennen ja jälkeen treenaamisen, vaikka juuri silloin ne olisivat todella tärkeitä jotta saisin jotain itsestäni irti treeneissä. Aivan kuten muutenkin arjessa, erityisesti niiden kiireisten päivien aikana, tarvitsemme hiilihydraatteja, jotta jaksamme ja mieliala pysyy hyvänä. Vasta alettuani taas syömään tasaisesti hiilihydraatteja huomasin, kuinka paljon skarpimpi olen treeneissä sekä jo ihan yleisesti arjessa. Myös mielialani on ollut paljon parempi ja on helpompi keskittyä, kun keho ja aivot saavat tarpeeksi polttoainetta. Tietenkin hiilihydraattien laadulla on suuri merkitys siihen, miten ne auttavat jaksamaan ja tuovat energiaa, ja oma opetukseni oli, ettei hiilihydraatit ole pahiksia. Niitä tarvitaan ja ennen kaikkea ne kannattaa valita fiksusti täysjyviä ja kuituja suosien.


Ennen saatoin paikata väsymystä usealla kupilla kahvia ja kädessäni oli useammin take away-kahvi, kuin esimerkiksi välipalajuoma, jota olisin oikeasti tarvinnut saadakseni lisää energiaa. Hävettää myöntää, että tein tätä usein ennen treenejäkin, vaikka kofeiini ei todellakaan ollut se, jota olisin tarvinnut piristämään ja antamaan energiaa ennen treeniä. Nyt kun käyn treenaamassa hieman pidemmän matkan päässä, olen ottanut tavaksi juoda välipalan matkalla treeneihin sekä treeneistä kotiin tullessa, jos tiedän, etten ehdi syömään kunnolla heti kotiin päästyäni. Kiireessä ja ennen treeniä helpot ja missä vaan nautittavat välipalajuomat ovat olleetkin ihan ykkösjuttu ja näistä uusin suosikkini on maidoton, täysjyväkauraa sisältävä uutuustuote Marli Kauranen.


Marli Kauranen sisältää runsaasti marjaa ja hedelmää sekä puhdasta ja ravinteikasta kotimaista täysjyväkauraa, jonka yhdistelmästä on saatu aikaan herkullinen, vain marjojen ja hedelmien omaa sokeria sisältävä välipalajuoma kaikkiin arjen hetkiin. Makuja on saatavilla kaksi erilaista: marjainen Vadelma-mustikka-mansikka ja hedelmäinen Appelsiini-ananas.

Marli Kauranen on täysin maidoton, eli se sopii vegaaniseen ruokavalioon tai maitoyliherkkyydestä kärsiville. Se ei myöskään sisällä lainkaan säilöntäaineita ja pakkaus on täysin kierrätettävissä. Yksi plussa tässä myös on, että välipalajuoma säilyy avaamattomana huoneenlämmössä (tämä on juuri täydellinen tuote, jonka nappaa mukaan treenikassiin tai laukkuun, kun edessä on pitkä päivä!) ja uudelleensuljettava pakkaus vähentää ruokahävikkiä, jos kaikkea ei ehdi tai halua juoda kerralla. Marli Kaurasessa on huomioitu vastuullisuus kokonaisvaltaisesti, sillä se valmistetaan ja pakataan Suomessa ja kaikki raaka-aineet on valittu ja hankittu vastuullisesti.

Jos etsit edelleen maistuvaa, terveellistä ja ekologista välipalaa, joka ei sisällä lisättyä sokeria ja joka kulkee matkassa mukana, kannattaa kurkata lisätietoja Marli Kaurasesta. Kyseisellä kamppissivulla voi myös osallistua arvontaan, jossa voi voittaa muun muassa 100€ Zalandon lahjakortin! ðŸ˜Š

Ps. Kurkkaa myös minun Instagram-tililtä arvonta, jossa arvon kolmelle Marli Kauranen-tuotepaketin!

Kuvat Otto Mellais

5 vuotta sitten vs. nyt

lauantai 19. syyskuuta 2020

Reilu pari viikkoa sitten Instagramin muistoihin nousi kuva lentokentältä minusta kahden matkalaukun kanssa. Kuvassa hymyilin, mutta muistan edelleen, kuinka puhelimen kameran takana oli kyynelehtivä äiti. Olin juuri muuttamassa Hollantiin, maahan, josta en tuntenut ketään ja jossa en ollut edes koskaan aikaisemmin käynyt. Lähdin matkaan ajatuksella olla vuoden tai jäädä pidemmäksi aikaa.


Viisi vuotta sitten olin 25. Aikuinen, mutta kuitenkin todella nuori. Ei silloin tarvitse tietää missä haluaa olla viiden vuoden kuluttua eikä keneltäkään voi olettaakaan, että heillä olisi selkeä suunnitelma mitä tulee tapahtumaan seuraavien vuosien aikana.


Viisi vuotta sitten elämäni oli aika huoletonta, eikä minun tarvinnut todellakaan tietää mitä haluan tehdä viiden vuoden päästä. Ei tarvinnut miettiä edes mitä tekisin parin kuukauden päästä, koska elämä oli tavallaan sinetöity Hollantiin seuraavaksi 11 kuukaudeksi. Ainoa asia, joka piti hoitaa, oli koulusta valmistuminen ja opinnäytetyö. Vaikka valmistuminen on aina yhden aikakauden päätös, antoi muutto Hollantiin minulle pientä lisäaikaa olla miettimättä liikaa, mitä haluan tehdä tai missä haluan olla tulevaisuudessa. Tuntui hyvältä, koska minulla ei ollut siitä mitään hajua. Sillä hetkellä tärkeintä oli mennä fiiliksen mukaan ja saada yksi vaihe elämässä päätökseen.


Viisi vuotta sitten tutustuin Amsterdamiin opiskelemaan juuri muuttaneeseen ja siellä yhä asuvaan Sonjaan. Useimmat ulkomailla asumisen myötä syntyneet tai muuten jonkin elämän niin sanotun välivaiheen, kuten opiskelun, aikana syntyneet ystävyydet ovat aikuisiässä ollut usein lyhytkestoisia. Ollaan ystäviä muutamista kuukausista pariin vuoteen, mutta tämä ystävyys kesti. Se tuntuu todella hyvältä ja on ihana puhua jonkun kanssa yhteisestä aikakaudesta, jonka aikana molemmilla oli alkamassa jotain uutta. Verrattuna viiden vuoden takaiseen, olemme molemmat nyt todella erilaisessa elämäntilanteessa ja todella erilaisia ihmisiä, kuin silloin. Silti ystävyytemme on säilynyt ja on vain parantunut, mitä enemmän vuosia on kulunut. 


Viisi vuotta sitten suhtauduin elämään kurinalaisesti ja aika sulkeutuneesti. Urheilin paljon, ihan todella paljon, ja arkeni oli todella rutinoitunutta. Vaikka lähdin ottamaan irtiottoa ulkomaille muuton myötä, silti rutiininomainen arki pysyi. Tietyt rutiinit ovat ihania ja koen, että me tarvitsemme niitä ollaksemme eheitä, mutta rutiinit voivat myös olla meille vahingollisia. Elin tuolloin treenaamiselle ja liian tiukalle ruokavaliolle. Ahdisti, jos jouduin poiketa rutiineistani - mun salista ja mun ruoista. Söin vuoden aikana yhdessä illallista Au pair-perheeni kanssa ehkä kolmesti, koska en halunnut luopua omasta rutiinistani. Hollannissa minulla oli paljon ystäviä, mutta oma sulkeutuneisuus ja halu pitää kiinni rutiineista oli monien asioiden esteenä.


Nyt vuosia myöhemmin voin myöntää olevani surullinen siitä, kuinka vietin aikana Hollannissa. Minulla oli kivaa ja viihdyin, mutta käytin energiani täysin väärin. Olin myös aika onneton ja taipuvainen masentuneeseen olotilaan. Väsytti, mutta en halunnut myöntää sitä kenellekään. Suoritin sen aikakauden arkeani peläten väsymyksen näkyvän ulkopuolelle. Viimeiset kuukauteni Hollannissa olin todella itkuinen ja väsynyt ja vähän vihainen itselleni. Eniten ehkä olin väsynyt siihen omaan pakkomielteisyyteen liikuntaa ja ruokaa kohtaan, koska tiesin elämän vain lipuvan ohi, mutten osannut päästää irti. Pelkäsin niin paljon lihomista, joka on ehkä maailman typerin syy elää rajoittunutta elämää.


Toisaalta, jos tarkkaan ajatellaan, viisi vuotta sitten olin aika samanlainen  kuin nyt - elämännälkäinen, utelias ja avoin maailmalle. Myös pukeutumiseni oli hyvin samanlainen, kuin nyt ja koen, että tuohon aikaan aloin löytämään sen oman tyylini. Omistan ja käytän edelleen monia vaatteita, jotka olen ostanut viisi vuotta sitten ja monia käyttäisin mielelläni edelleen, jos vain ne mahtuisivat päälle. Olin realisti jo silloin, mutta nykyisin vielä enemmän ja kannan enemmän vastuuta itsestäni ja muista. Ennen saatoin olla ajoittain todella itsekäs, nykyään taas paljon empaattisempi ja huomaavaisempi. Suurin muutos onkin ollut vihdoin saavuttamani rauhallisuus ja kyky olla aloillaan. Enää en kaipaa sitä, että jokin muuttuu jatkuvasti ja vaikka edelleen tulee hetkiä, kun tasaisuus ahdistaa, ei elämässäni enää ole samanlaista itseni etsimistä. Enää ei tarvitse löytää paikkaa, jossa olen kotona. Se on löytynyt täältä Helsingistä.


Suurin muutos viiden vuoden takaiseen on tapahtunut asioissa, joita priorisoin korkealle. Elämän prioriteettini ovat nykyään todella erilaiset ja olen huomattavasti aikuisempi, kuin tuolloin. Enää minun haluni ja asiani eivät mene kaiken edelle ja kompromisseja on helpompi tehdä. Olen pitkäjänteisempi, enkä välittömästi lähde pakoon, jos jokin ei tunnu hyvältä. Myös toiveeni muun muassa omasta perheestä on kokenut muutoksen ja tällä hetkellä suurin toiveeni on, että minulla olisi pian oma perhe. Vaikka elän tällä hetkellä todella kivaa elämää, olen valmis luopumaan täydestä vapaudesta ja täyttämään sen toisen tarpeiden huomioimisella.


Seuraavan viiden vuoden aikana tulen varmasti kasvamaan todella paljon. Jos kaikki menee toivomallani tavalla, tulen viiden vuoden sisällä äidiksi ja saan täysin uuden merkityksen olemassaololleni. Odotan tuota jossain tulevaisuudessa siintävää aikakautta innolla ja avoimin mielin. Siihen asti nautin tästä matkasta ja ensimmäisistä vuosista kolmekymppisenä.


Ihanaa viikonlopun jatkoa! ❤️



Kuvat Otto Mellais

Aikuisuuden pysymättömyys

perjantai 4. syyskuuta 2020

Ystäväni isovanhempi menehtyi hiljattain ja tieto tästä pysäytti minut pitkäksi aikaa miettimään elämän pysyvyyttä. Faktaa, ettei mikään meidän elämässä säily ikuisesti ja menetykset, ja niiden hyväksyminen, on osa meidän elämää. Toiset niistä ovat vaikeampia, toiset tuovat helpotusta tai olemme hyväksyneet, että tulemme menettämään jotain. Mitä paremmin hyväksymme menetykset, sitä helpommilta ne tuntuvat. En kuitenkaan tarkoita, etteikö menetys tuntuisi pahalta. Aivan varmasti tuntuu todella paskalta, vaikka olisi tehnyt kuinka paljon ajatustyötä jo etukäteen. Lopullisuus on pelottavaa ja se, että joku lähtee, satuttaa. Eikä kyse ole aina siitä, että henkilö menehtyy vaan yleisesti sitä, ettei joku ihminen tai asia enää kuulu jatkossa meidän elämään.

Minulle menetykset ovat aika helppoja, jos kyseessä ei ole joku perheestäni tai todella läheinen henkilö. "Kevyet" menetykset, kuten suhteen päättyminen, paikkakunnan vaihto tai loppunut ystävyyssuhde, ovat asioita, joista pääsen yli helposti ja osaan asennoitua niihin siten, että niin oli tarkoitus. Elämässä ei kuulu olla mitään pysyvää ja vaihtuvuus tulee hyväksyä, eikä meille jää muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua uuteen tilanteeseen. Jollain tavalla koen ahdistavaksi, että pystyn helposti selviytymään menetyksistä ja olen joissain tilanteissa miettinyt, pystynkö koskaan mihinkään pysyvään. Tai mikä perheen ja lähimpien ystävien lisäksi olisi asia, jonka menettäminen saisi minut oikeasti rikki pitkäksi aikaa?

Elämässäni ei ole koskaan ollut mitään kovin pitkäkestoista ja totuin jo 25 vuotta sitten siihen, että koti vaihtuu muutamien vuosien välein - aluksi vamhempieni töiden mukaan, sen jälkeen minun omasta tahdosta ja kykenemättömyydestä asettua mihinkään. En ole myöskään ollut samassa työpaikassa yhtäkestoisesti yli kolmea vuotta eikä taustalla ole vuosien parisuhdetta. Käytännössä siis koko nuoruus- ja aikuisikäni on rakentunut sen varaan, että kaikki on vain väliaikaista. Toki varmasti on normaaliakin. että nuorena ei ole samalla tavalla pysyvyyttä, kuin vaikka nelikymppisenä ja syynä tähän voi olla jo pelkkä opiskelukin. Kuitenkin saamieni kommenttien perusteella oma menoni on ollut aika next level ja välillä pysähdyn itsekin miettimään sitä, miten olen saanut AMK-opinnot valmiiksi määräajassa tämän kaiken keskellä. Ehkä selvitymisstrategiani oli etsiä niin kauan, kunnes löydän jonkun rauhan, mutta hoitaa samalla pohja tulevaisuudelle sen kaiken sekasorron keskellä. Se, että opiskelin vielä lukion jälkeen, oli minulle tärkeää, vaikka en ole oikein koskaan tiennyt mitä haluan tehdä ammatikseni.

Toisaalta minusta on maailman siistein juttu, ettei meidän elämässä ole mitään pysyvää. Lapsenahan usein ajatellaan, että aikuisuudessa asiat tulevat olemaan pysyviä ja elämä tavallaan pysähtyy - tehdään valinnat ja seuraavat vuodet elämästämme elämme niiden flowssa. Työ, parisuhde ja perhe olisi se trio, joka ohjaa elämäämme ja joista pidetään kiinni viimeiseen asti, jopa onnellisuuden kustannuksella. Tuntuu jopa hieman naiivilta ajatella, että olisi olemassa ikuista rakkautta tai kaikki menisi, kuten on suunnitellut. Me muutumme ja tarpeemme muuttuvat jatkuvasti, joten on realistista ajatella alusta alkaen, että tämä saattaa olla hetkellistä. Hetki, joka tekee onnelliseksi lyhyen tai pitkän hetken. Eikä se todellakaan poissulje sitä, ettei näkisi vaivaa vaikeuksien selvittämiseen tai tarkoita sitä, että päästäisi vain kaiken menemään liian helposti.

Parhaimmassa tapauksessa se, ettei mikään ole pysyvää ja lopullista, voi pelastaa elämämme. Niin moni elää huonossa parisuhteessa, tekee itselle täysin väärää ja merkityksetöntä työtä tai muuten vain sen hetkinen elämäntilanne tuntuu väärältä. Monelle voi olla lohdullista tieto siitä, ettei mikään ole pysyvää vaan kaikki tulee päättymään tai muuttumaan aikanaan. Joidenkin kohdalla muutosta voi nopeuttaa, joidenkin osalla tulee vain olla kärsivällinen ja odottaa.

Oma elämäni tuntuu menevän aina sykleissä, joista jotkut ovat pidempiä, jopa vuosien syklejä, jotkut taas lyhyempiä, esimerkiksi vuodenaikoihin liittyviä. Jokaisessa syklissä on haasteensa, mutta myös jotain hyvää ja yhdistävänä tekijänä näihin liittyy usein jokin menetys tai loppu. Jokainen päättyminen muuttaa minua ja muutos tapahtuu joko ulkoisesti tai sisällä. Jokainen näistä opettaa jotain elämästä ja siitä, mitä haluan tai en halua. Loput ja menetykset antavat myös paljon tilaa jollekin uudelle, joka täyttää menetyksen ja tyhjän tilan. Koen, että jokainen menetys on askel kohti eheämpää kokonaisuutta.

Ihanaa viikonloppua! ❤️
Theme Designed By Hello Manhattan

Copyright

Copyright Mikaela Koskela