Isän vai äidin tyttö

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Olen monesti miettinyt äiti- tytär- ja isä-tytär-suhdetta ja niiden merkitystä meihin myöhemmin elämässä. Erityisesti isä-tytär-suhteen vaikutusta naisen myöhempään elämään, kuten ihmissuhteisiin, on tutkittu paljon, joka on osallaan herättänyt minutkin miettimään aihetta. On tutkittu, että huono suhde isän kanssa ja sen käsittelemättömyys voi myöhemmässä elämässä aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta, riippuvuutta miesten hyväksynnästä ja ajaa naisen epätasapainoiseen parisuhteeseen. Huono isäsuhde voi myös aiheuttaa päinvastaisesti tunteen, että kaikesta selviää yksin ja vältellään miessuhteita.

Itse olen eroperheestä ja vanhempani erosivat minun ollessa pieni. Olen ollut onnekas, koska molemmat vanhempani ovat olleet läsnä läpi elämäni. Äiti luonnollisesti enemmän, koska eron jälkeen asuin hänen luonaan, mutta lapsuuteeni kuului säännöllinen vierailu isäni kanssa. Lapsuuttani muistellessa isäni teki todella paljon töitä ja nuorempana minun oli vaikea puhua asioista isälleni. Äiti tuntui läheisemmältä ja tyttärenä naiseuteen liittyvistä asioista oli helpompi uskottautua äidille - olihan äiti läsnä lähes päivittäin. En kuitenkaan ainakaan muista, että olisin missään vaiheessa kokenut suhdettani isään mitenkään epätasapainoisena. Läpi elämäni olen rakastanut isääni ihan mielettömästi ja ollessani isäni luona, vietimme aina paljon aikaa yhdessä.

"Suhtautuminen omaan seksuaalisuuteen saattaa häiriintyä isäsuhteen seurauksena."

Murrosiässä ja sen tuomien haasteiden aikaan äitini joutui koville. Olin todella räjähdysherkkä ja äiti on joutunut kestämään tunnetiloja laidasta laitaan - milloin raivosin aivan turhasta, kapinoin tai olin muuten vain teinihirviö. Isäni sen sijaan sai nauttia isä-viikonloppuina parhaista puolistani. Tuota aikaa muistellessani voisin sanoa olleeni isän tyttö - halusin isäni olevan minusta ylpeä ja olin itse ylpeä isästäni. Tuolloiseen isän tyttöyteen ei ajanut huono äitisuhde, vaan olemme olleet aina äitini kanssa läheisiä. Veikkaan, että suurin tekijä oli se, että äiti oli läsnä arjessani eri tavalla, kuin isä. Jos olisin asunut isäni kanssa, olisin varmasti yhtä lailla näyttänyt kaikki tunnetilani hänelle. Vaikka kyseessä oli isäni, käyttäytyy ihmiset usein hieman eri tavalla vieraissa, kuin omassa kodissaan.

Ymmärrän, että huonot lapsuudenmuistot isästä ja käsittelemättömät isäsuhteet saattavat myöhemmin ajaa alussa kertomiini tilanteisiin, kuten epätasapainoisiin parisuhteisiin. Myös suhtautuminen omaan seksuaalisuuteen saattaa häiriintyä isäsuhteen seurauksena. Jos yhtään epäilee oman isäsuhteensa vaikuttaneen myöhemmin omaan elämään, kannustan käsittelemään asiat ja tarvittaessa hakemaan apua. Usein aikuisuuteen kumpuavat huonot tavat tai suhtautuminen itseensä tulevat omasta lapsuudesta. Itse esimerkiksi uskon siihen, että oma kriittinen suhtautuminen painooni ja vartalooni johtaa juurensa juurikin lapsuuden huomauttelusta. Mitä on pienenä opittu, siitä on todella vaikea oppia pois.

Nykyään en halua määritellä itseäni äidin tai isän tytöksi. Koen olevani tasapainoisesti molempien tyttö. Tietenkin asiat, joista uskoudun, vaihtelevat vanhemman mukaan. Äiti on pienestä lähtien ollut elämässäni enemmän läsnä. Äidin kanssa puhun enemmän arkipäiväisistä asioista ja aremmistakin tunteista on helpompi kertoa äidille. Äitini on temperamenttinen, mutta ei koskaan tuomitse. Kaikista vaikeimpina hetkinä haluan tukeutua äitiini ennen isää. Äiti on kuitenkin pienestä lähtien ollut se huolehtija ja lohduttaja, joka on ollut paikalla isää useammin.

Vuosien mittaan minun ja isäni suhde on muotoutunut tähän tilanteeseen, jossa olemme nykyään. Isäni on yksi voimakasluontoisimmista ihmisistä, jonka tunnen eikä asioita kerrota todellakaan kaunistellen. Jos haluan jostain rehellisen mielipiteen, tiedän kuulevani sen omalta isältäni. Isä on muutenkin vähän sellainen kaikkitietävä (siis kaikella rakkaudella häntä kohtaan!). Siinä missä arvostan äidissäni ymmärrystä, arvostan isässäni suorapuheisuutta, kunnianhimoa ja voimakasta tahtoa. Ehkä juuri se äidin ja isän erilaisuus on ajanut minut tasapainoiseen suhteeseen vanhempiini enkä suosi selvästi kumpaakaan. Nykyisin pystyn sanomaan isälle takaisin, jos en ole samaa mieltä jostain asiasta ja äitini kohdalla osaan enemmän suodattaa tunnetilojani, koska ei äiti voi olla se, kehen puran kaikki negatiiviset tunnetilat. Äiti ja isä ovat kuin yö ja päivä, jota olen alkanut nyt aikuisiällä arvostamaan kovasti.

Isälleni puhun paljon työhön liittyvistä asioista ja isä on koko blogiurani ajan ollut kiinnostunut tekemästäni työstä. Isän kautta olen oppinut arvostamaan kaikkea työtä ja sen, ettei mikään elämässä tapahdu ilman intohimoa tekemäänsä kohtaan. Vaikka isäni on ollut aina läsnä elämässäni, on isä tehnyt minusta itsenäisen. Olen perheemme ainoa tytär ja sen johdosta olen aina päässyt mukaan "poikien juttuihin". Vihaan jaotella asioita poikien tai tyttöjen tai miesten ja naisten juttuihin, mutta varmasti tuon termin käyttö selventää sitä, mitä ajan takaa. Olemme vuosien aikana muun muassa remontoineet yhdessä asuntoani, vaihtaneet autoon renkaita tai puuhastelleet muuten autojen parissa. Minua ei olla koskaan jätetty ulkopuolelle mistään tekemisestä vain siksi, että olen tyttö. Pienestä lähtien olen ollut mukana auttamassa mökin metsätöissä, leikannut nurmikkoa tai auttanut terassin rakentamisessa. En koe, että olemassa olisi miesten ja naisten töitä.

Äitini on enemmän boheemi sielu ja vähän sellainen mañana-tyyppi. Ainakin nykyään. Äiti ottaa elämän isään verrattuna paljon rennommin ja huolettomammin, vaikkakin jossain asioissa äiti on todella malttamaton (lie keneltä olen tämän piirteen oppinut...) ja tekee pienistä asioista suuria. Äitini kanssa teemme yhdessä aivan erityyppisiä asioita, kuin isäni kanssa. Ehkä luonteeltani koen olevan enemmän isäni kaltainen, mutta tunnistan tietyt luonteenpiirteet, jotka olen perinyt äidiltäni. Siltikään, vaikka olemme äitini kanssa vastakohtia, en koe olevani jollain tapaa enemmän isän tyttö, vaikka koen isässäni olevan enemmän luonteenpiirteitä, joita ihannoin. Isästäni löytyy esimerkiksi kunnianhimoa aivan eri tavalla, kuin äidistäni, mutta äitini on opettanut minulle lempeyttä elämää kohtaan eri tavalla, kuin isäni. Ehkä se on syy, miksi pysyn tyynenä elämän aallokoidenkin keskellä? Kaksi päinvastaista luonnetta on kasvattanut minusta niiden täydellisen keskikohdan.

Onko suhde vanhempiini heijastunut ihmissuhteisiini? Valehtelisin, jos sanoisin, etten miellyttyisi sellaisista miehistä, millaisen miehen mallin olen saanut elämäni aikana. Isäni lisäksi isäpuoleni on toiminut miehen mallinani yli 20 vuoden ajan, joten olen huomannut miellyttyväni heidän kanssaan samantyyppisistä miehistä. Isäpuoleni on todella erilainen, kuin oma isäni. Hän on paljon rauhallisempi, oikeastaan todella tyyni ja yksi hauskimmista ihmisistä kenet tiedän. Oman isänikin johtajakuoren alla on hellä ja hauska huolehtija, mutta arjessa, ja erityisesti ulkopuolisille ihmisille, se näkyy aivan eri tavalla verrattuna isäpuoleni ulosantiin. Ehkä sellainen heidän sopiva sekoitus miellyttää minua miehissä eniten? Olen huomannut, että kiinnostun aktiivisista ja määrätietoisista miehistä, joilla on selvä suunta elämänsä suhteen. Olen itse sielultani luova, joten sen takia kaipaan elämääni ja haen sellaista miestä, jolla on selkeä kuva tulevaisuudesta tai jonka elämä on jo jollain tapaan vakiintunut.

Oletteko te koskaan jääneet pohtimaan suhdettanne vanhemmuuteen ja sitä, oletteko selvästi olleet elämänne aikana joko isän tai äidin tyttö? Tätä kirjoitusta kirjoittaessani oli mielenkiintoista huomata  kaikki se, miten koen suhteeni vanhempiini muuttuneen elämäni aikana. Erityisesti viimeiset neljä vuotta ovat lähentäneet minua vanhempieni kanssa. Veikkaan, että tasapainon löytyminen oman itseni kanssa ja sen huomaaminen, että vanhempani tukevat minua kaikessa, on tehnyt minusta läheisemmän heidän kanssaan. Tietenkin alitajunnassa voi olla paljonkin tiedostamattomia asioita, jotka heijastuvat elämääni, mutta ne pitäisi etsiä ja niitä pitäisi purkaa yhdessä psykoterapeutin kanssa. Tällä hetkellä olen tyytyväinen tilanteeseeni, jossa en koe olevani selkeästi isän tai äidin tyttö.

2 kommenttia:

  1. Ihan pienenä olin isäntyttö, mutta kaikista eniten ole aina ollut mummon tyttö ja sellainen minusta sitten lopulta tuli virallisestikin kaikkien tapahtumien seurauksena, koska mummosta tuli ollessani kahdeksan vanha virallinen huoltajani. Isääni sen sijaan en ole nähnyt 20 vuoteen, eikä hän kuulu muutenkaan elämääni enää mitenkään.

    Ja siis todellakin vanhempien malli vaikuttaa kumppanin valintaan, itselleni on aina ollut selvää, että kiinnostun miehistä jotka ovat kaikkea muuta kuin isäni. Toki siihen millaisista miehistä pitää, vaikuttaa kaikki elämän muutkin tapahtumat, olen aina valinnut elämääni vakaita ja turvallisia järjen miehiä, koska se on ollut sitä mitä kaipaan johtuen turvattomasta lapsuudestani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun tilanteessa ymmärrän, että vanhempien malli todellakin heijastui kumppanin valintaan. Jos oma isäni ei esimerkiksi ikinä työn ulkopuolella olisi viettänyt kanssani aikaa, olisi joko töissä tai omissa oloissaa, varmasti alitajuntaisesti kaipaisin nyt elämääni miestä, joka on enemmän läsnä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Kaikki asialliset kommentit julkaistaan.

Theme Designed By Hello Manhattan

Copyright

Copyright Mikaela Koskela