Tutun uusi työpaikka, uutiset ystävän kihlautumisesta, kaverin tekemä reppureissu Aasiaan, työtoverin ylennys, pikkusiskon ensiasunnon osto, toisen onnistunut elämäntapamuutos ja sen tuoma pommi vartalo. Jokainen edellä mainittu asia ovat aiheita juhlaan, iloon ja onneen, mutta samalla ne voivat iskeä itseä jonnekin oikein syvälle. Ei välttämättä tunne kateutta, päinvastoin on äärimmäisen onnellinen toisen puolesta. Toisen onni, eteneminen elämässä tai jonkin uuden etapin saavuttaminen voivat aiheuttaa itsessä tunteen riittämättömyydestä. Mitä mun pitäisi olla saavuttaakseni jotain samaa?
Viime aikoina olen käynyt henkistä kamppailua riittämättömyyden suhteen. Jep, minä! Minä, jolla kaikki asiat ovat todella hyvin. Katto löytyy pään päältä, on mukava työpaikka, taloudellinen tilanne on riittävä, perheessä ja lähipiirissä kaikki on hyvin ja arki on sopivan tasaista sekä mukavaa. Herään joka päivä onnellisena ja menen nukkumaan ilman huolia. Kaikki on ihan kivasti, mutta silti takaraivossa paukuttaa tunne siitä, että asioiden pitäisi olla vielä paremmin. Elämässä pitäisi olla vielä enemmän.
Olen keksinyt jonkin hölmön ajatuksen, että en ole työssäni tarpeeksi hyvä. Erityisesti viime- ja tällä viikolla on ollut vaikeaa tuntea itseni tarpeeksi hyväksi työpaikalla. Sisimmissäni tiedän olevani hyvä ja käsi sydämellä voin kertoa, että teen päivittäin aivan hemmetisti duunia myyntien eteen. Eilenkin kuuden tunnin työpäivän aikana kuutisen asiakasta kiitti minua hyvästä palvelusta. Kiitokset ovatkin yksi niistä avaimista, jotka saavat meidät tekemään asiat hyvin ja ehkä jopa vielä paremmin ollaksemme kiitosten ja kehujen arvoisia. Silti tunnen toisinaan olevani jotenkin huono ja tekeväni kaikki väärin, koska suhde esimiehiini on aivan erilainen verrattuna aikaisempaan. Olen aikaisemmin työskennellyt pienissä työyhteisöissä, joissa esimiesten tsemppi, kehut ja kiitokset olivat konkreettisemmin esillä ja henkilökohtaisia. Ehkä tuohon tottuminen on osallaan tekijänä tähän työhön liittyvään riittämättömyyden tunteeseen. En missään nimessä tarkoita tarvitsevani jatkuvaa todistelua ja pään paijaamista siitä, että osaan hommani, vaan ehkä tunnen epävarmuutta sen suhteen, näkevätkö esimieheni onnistumiseni. Kyseessä on kuitenkin minulle suhteellisen uusi työpaikka, joten haluan todellakin näyttää olevani paikan arvoinen.
Onneksi meillä on aivan ihania ihmisiä töissä eikä esimiehissänikään ole valittamista, päin vastoin. Olen asettunut töihin hyvin ja on aivan uskomatonta, kuinka hyvä ilmapiiri osastollamme vallitsee. Meitä on monesta eri ikäryhmästä, erilaisista elämäntilanteista, eri kulttuureista ja jotkut ovat työskennelleet kyseisessä paikassa pitkään, jotkut ovat aloittaneet vasta myöhemmin. Olen tavannut ihania naisia, joita voin sanoa ystävikseni, en ainoastaan työkavereiksi. Vaikka nyt on ollut vaikeaa ja mieltä on painanut ajatus siitä, teenkö tarpeeksi, olen saanut hyvästä työyhteisöstä aivan tajuttomasti voimaa.
Minulla on tavoitteita työurani ja elämäni suhteen, jotka haluan saavuttaa. Nyt on se hetki, kun duunin tekeminen oikeasti alkaa saavuttaakseni elämässä sen mihin pyrin. Onneksi työhön liittyvä riittämättömyyden tunne ei lamauta, vaan päin vastoin laittaa minut työskentelemään entistä enemmän. Nyt on tullut kausi, kun sisäinen työperfektionistini on ilmoitellut olemassaolostaan normaalia enemmän, joten minun täytyy osata käsitellä sitä vahvuutena. Hölmöä, miten tälläisten asioiden sanominen ääneen on todella vaikeaa ja itseasiassa tämän tekstin kirjoittaminen tuntui todella puhdistavalta. Heikkouksien myöntäminen ja epävarmuus ovat asioita, joista en itse nykyään kovin mielelläni puhu. Tietynlainen tunnelukko valtaa mielen mitä vanhemmaksi tulee ja sanomisiaan laskelmoi paljon enemmän, mikä on oikeastaan aika typerää. Yleensä se ääneen sanominen tuo helpotuksen ja auttaa käsittelemään asioita, ehkä jopa saamaan vertaistukea. Koko teksti oli totaalista ajatuksenvirtaa, mutta en usko olevani näiden ajatusten ja tuntemusten kanssa yksin!
Onko teitä vallannut työpaikalla tunne siitä, että ette ole tarpeeksi hyviä?
Itsellä ei ehkä nykyisessä työssäni ole riittämätön tunne, sillä tiedän hoitavani työni hyvin. Yleisesti kuitenkin koen, että ikäisenäni (26) pitäisi olla edennyt urallaan enemmän. Olen opiskellut ja tällä hetkellä opiskelen alaa, jossa tuskin koskaan rikastumaan pääsen, mutta isompi vastuu, haasteet ja ehkä suurempi palkka toki tavoitteena tulevaisuudessa.
VastaaPoistaMulla oli jossain vaiheessa samat fiilikset töissä, mutta aloin keräämään itseluottamusta, kun sain kehuja esimiehiltä. Sittemmin oonkin kokenu olevani hyvä työssäni ja tehny mielestäni onnistuneen "uran" tähän mennessä. Kun olin lopulta työelämässäni päässy sinne, mihin olin aina halunnukin, olo oli vähän tyhjä. Ai tässäkö tää nyt oli? Miksi musta ei tunnukaan niin upeelta kuin kuvittelin? Siinä samassa tajusin, ettei se mun sisäinen riittämättömyyden tunne ikinä katoa, tein tai saavutin ihan mitä tahansa - se on ja pysyy, vain siirtyy uuteen "kohteeseen". Ainut vaihtoehto oli päättää, että mä riitän. Just näin, vaikken tekis yhtään mitään tai mulla ei olisi yhtään mitään. Siinä on vielä paljon työnsarkaa, mutta uskon vahvasti sen olevan parasta, mitä voin tehdä itelleni :)
VastaaPoistaJoten Mikaela, muista että oot upea nainen ja juuri tarpeeksi noin, teit ihan mitä tahansa elämässäsi <3
PS. Suosittelen lukemaan Maaret Kallion Lujasti Lempeä -kirjan, se autto mua tosi paljon oman riittämättömyyden tunteen käsittelyssä ;)
Itse käyn samoja tuntemuksia läpi. Jotenkin todella paska fiilis siitä että 26 vuotiaana ei omista vielä mitään ja työkin on uhan alla. Pitäisi mennä vielä kouluun, mutta mitä sitä haluaisi opiskella? Tuleeko tästä elämästä mitään? Siis todella raivostavia kysymyksiä. Lähimmäiset vakuuttaa että kaikki menee hyvin, mutta kyllä sitä silti itseään aina pelottaa uudet tuulet. Jotenkin tämä syksy tuo aina tullessaa näitä samoja kysymyksiä :)
VastaaPoistaOih, ihanaa kuulla etten näköjään ole ainoa jonka päässä vilisee riittämättömyyden tunne!
PoistaVoin niin samaistua tohon fiilikseen, että on 26v eikä omista mitään ja nykyinen työkin ainakin omalla kohdallani maistuu puulta. :| koulua myöskin oon miettinyt, mutta en oo löytänyt sitä paloa johonkin tiettyyn alaan, jollon siitä opiskelusta puuttuu se motivaatio.
Puuuh, ehkä sit joskus on tyytyväinen siihen mitä on. :D
Hei, hyvä kirjoitus. Itselläkin on työasiat pyörineet mielessä viime aikoina, sillä nykyinen työpaikkani on tosi kiva ja esimiehet mukavia, mutta meillä on ollut puhetta ulkoistamisesta ja se ahdistaa tosi kovasti. Uudessa paikassa (jos sinne joudutaan) on paljon kovemmat vaatimukset ja kilpailua ja olenkin miettinyt, että mitenköhän pärjään, kun en koe olevani mitenkään ihan hirveän kilpailuhenkinen vaikka ahkera toki olen.
VastaaPoistaMoi, en oo ennen kommentoinut mitään vaikka tykkään kovasti sun blogista ja olen seurannut tätä jo vuosia :)
VastaaPoistaMulla tilanne vuosi sitten oli se että sain valmistumisen jälkeen unelmien vakiduunin paikasta jossa olin kouluaikana tehnyt pari harjoittelua ja ollut kesätöissä.. Mun mielestä haastavaa on ollut päästä opiskelija-leimasta irti ja näyttää työkavereille (jotka on maailman ihanimpia) että oon samalla viivalla heidän kans, enkä enää mikään opiskelija/harjoittelija. Tuntuu että paikassa jossa on aloittanut joskus nollasta, saa tuplasti tehdä töitä sen eteen että ois muiden silmissä pätevä.. Tai sit tää kaikki on vaan omien korvien välissä! Onneksi uusia opiskelijoita ja kesähessuja tulee koko ajan niin ei itse enää kuulu niihin tuoreimpiin.. Mut sen vuoksi että ite on kokenut näin, haluaakin uusille olla tukena ja mahdollisimman ystävällinen jottei alemmuuskompleksia syntyisi. Toki tämä ala ja työympäristö (pelastus ja ensihoito) on aika hierarkinen, joten uudet on uusia ja kokeneet on kokeneita vaikka voissa paistaisi, mutta toisaalta se ei ole sellaista ilkeää olemista, vaan hyväksyvää ja kannustavaa unohtamatta pientä naljailua. :-)