Ystäväni isovanhempi menehtyi hiljattain ja tieto tästä pysäytti minut pitkäksi aikaa miettimään elämän pysyvyyttä. Faktaa, ettei mikään meidän elämässä säily ikuisesti ja menetykset, ja niiden hyväksyminen, on osa meidän elämää. Toiset niistä ovat vaikeampia, toiset tuovat helpotusta tai olemme hyväksyneet, että tulemme menettämään jotain. Mitä paremmin hyväksymme menetykset, sitä helpommilta ne tuntuvat. En kuitenkaan tarkoita, etteikö menetys tuntuisi pahalta. Aivan varmasti tuntuu todella paskalta, vaikka olisi tehnyt kuinka paljon ajatustyötä jo etukäteen. Lopullisuus on pelottavaa ja se, että joku lähtee, satuttaa. Eikä kyse ole aina siitä, että henkilö menehtyy vaan yleisesti sitä, ettei joku ihminen tai asia enää kuulu jatkossa meidän elämään.

Elämässäni ei ole koskaan ollut mitään kovin pitkäkestoista ja totuin jo 25 vuotta sitten siihen, että koti vaihtuu muutamien vuosien välein - aluksi vamhempieni töiden mukaan, sen jälkeen minun omasta tahdosta ja kykenemättömyydestä asettua mihinkään. En ole myöskään ollut samassa työpaikassa yhtäkestoisesti yli kolmea vuotta eikä taustalla ole vuosien parisuhdetta. Käytännössä siis koko nuoruus- ja aikuisikäni on rakentunut sen varaan, että kaikki on vain väliaikaista. Toki varmasti on normaaliakin. että nuorena ei ole samalla tavalla pysyvyyttä, kuin vaikka nelikymppisenä ja syynä tähän voi olla jo pelkkä opiskelukin. Kuitenkin saamieni kommenttien perusteella oma menoni on ollut aika next level ja välillä pysähdyn itsekin miettimään sitä, miten olen saanut AMK-opinnot valmiiksi määräajassa tämän kaiken keskellä. Ehkä selvitymisstrategiani oli etsiä niin kauan, kunnes löydän jonkun rauhan, mutta hoitaa samalla pohja tulevaisuudelle sen kaiken sekasorron keskellä. Se, että opiskelin vielä lukion jälkeen, oli minulle tärkeää, vaikka en ole oikein koskaan tiennyt mitä haluan tehdä ammatikseni.
Toisaalta minusta on maailman siistein juttu, ettei meidän elämässä ole mitään pysyvää. Lapsenahan usein ajatellaan, että aikuisuudessa asiat tulevat olemaan pysyviä ja elämä tavallaan pysähtyy - tehdään valinnat ja seuraavat vuodet elämästämme elämme niiden flowssa. Työ, parisuhde ja perhe olisi se trio, joka ohjaa elämäämme ja joista pidetään kiinni viimeiseen asti, jopa onnellisuuden kustannuksella. Tuntuu jopa hieman naiivilta ajatella, että olisi olemassa ikuista rakkautta tai kaikki menisi, kuten on suunnitellut. Me muutumme ja tarpeemme muuttuvat jatkuvasti, joten on realistista ajatella alusta alkaen, että tämä saattaa olla hetkellistä. Hetki, joka tekee onnelliseksi lyhyen tai pitkän hetken. Eikä se todellakaan poissulje sitä, ettei näkisi vaivaa vaikeuksien selvittämiseen tai tarkoita sitä, että päästäisi vain kaiken menemään liian helposti.

Oma elämäni tuntuu menevän aina sykleissä, joista jotkut ovat pidempiä, jopa vuosien syklejä, jotkut taas lyhyempiä, esimerkiksi vuodenaikoihin liittyviä. Jokaisessa syklissä on haasteensa, mutta myös jotain hyvää ja yhdistävänä tekijänä näihin liittyy usein jokin menetys tai loppu. Jokainen päättyminen muuttaa minua ja muutos tapahtuu joko ulkoisesti tai sisällä. Jokainen näistä opettaa jotain elämästä ja siitä, mitä haluan tai en halua. Loput ja menetykset antavat myös paljon tilaa jollekin uudelle, joka täyttää menetyksen ja tyhjän tilan. Koen, että jokainen menetys on askel kohti eheämpää kokonaisuutta.
Minun on vaikea päästää irti lähimmistä ihmisistä, koska otan heidät ikään kuin osaksi itseäni, ja heidän poistuessaan poistuu minustakin osa. Jos en luota siihen, että ihmiset pysyvät, en myöskään osaa olla avoin. Asuntoihin, paikkoihin ym. en ole koskaan kiintynyt sillä tavoin, joten lapsuudenkin muutot olivat vain hauskoja.
VastaaPoistaHeips! Sun tekstit tuntuu aina jollain tavalla koskettavan myös mun elämää. Elämäni ja ajatukseni kuulostaa pitkälti samoilta. Olen itse myös tottunut 27-vuotiaana siihen, että tuntuu kuin melkein mikään ei olisi pysyvää. Olen asunut paljon ulkomailla ja koen myös kyllästyväni helposti. Olen hieman parisuhdekammoinen. Rakastan tutustua uusiin ihmisiin mutta samalla tarvitsen paljon aikaa yksinoloon. Kaverit vaihtuvat aina asuinmaan ja elämäntilanteen mukaan. Olen myös tuntenut jonkinlaista "syyllisyyttä" siitä, miten ns helppoa on jättää kaikki taakseen ja asettua jälleen uudelleen jonnekkin. Mutta koen sen myös vahvuutena. Tuntuu, etten ole riippuvainen kenestäkään ja olen ylpeä siitä, miten itsenäinen ja vahva tyyppi minusta on tullut! Tsemppiä ja iloa sun syksyyn. Kiitos että pidät tätä blogia <3 -M
VastaaPoista