Olen pyöritellyt mielessäni koko syksyn normaalia enemmän parisuhdetta, ihastumista, tunne-elämää ja rakastumista. Syynä on varmasti kesän jälkeinen arjen tasaantuminen, kaipuu takaisin rauhallisempaan yhdessäoloon ja myös varmasti se, että tunnen viimein oikeasti olevani valmis elämän jakamiseen toisen ihmisen kanssa. Enää minua ei ahdista ajatus siitä, etten voisi päättää kaikesta itse ja huomioitava olisi myös toinen henkilö. Nyt tunnen, että minulla on koti, ura tarpeeksi vakaalla pohjalla ja vihdoinkin juuret jossakin - ei enää vuoden välein vaihtuvaa maata tai paikkakuntaa. Tai muutenkaan sellaista päätöntä harhailua ja oman jutun etsimistä. Kuitenkin samaan aikaan, mitä enemmän olen kaivannut minulle oikeaa henkilöä, sitä enemmän kaikki tämä on alkanut pelottamaan. Tämä fiilis on niin ristiriitainen. Miksi silti pelottaa, vaikka tunne toiveesta rakastua on niin vahva?
Koen vastenmielisenä ajatuksen, että kahden ihmisen välinen parisuhde olisi se oikea parisuhdemuoto. Mitä enemmän olen miettinyt näitä suhde- ja tunnekuvioita, olen myös miettinyt syvästi millaisen suhteen minä haluan. Ajatuksena kahden ihmisen välinen parisuhde on todella kaunis. Tiedän, että haluan rinnalleni sen parhaan ystävän ja henkilön, jonka mielestä olen maailman paras tyyppi. Mutta rehellisesti, en pysty sanomaan onko tuo ihminen mies, nainen tai useampi henkilö. Olen alkanut näkemään parisuhteen todella monimuotoisena asiana ja tästä syystä haluan itsekin olla avoin kaikelle. Ei ole olemassa yhtä "oikeaa" suhdetta tai parisuhdemuotoa. Kyse on loppujen lopuksia aina siitä, mitä tuntee toista ihmistä kohtaan ja mitä vastapuoli tai vastapuolet tuntevat.
Monet varmasti kyseenalaistavat esimerkiksi avoimet parisuhteet tai polygamian ja myönnän, että olin pitkään todella skeptinen niitä kohtaan. Kuitenkin nyt olen alkanut ymmärtämään sen, että jokaisella on yksilöllinen käsitys siitä, mikä on heidän toivoma parisuhde ja mikä toimii heille. Itse lähtökohtaisesti toivon päätyväni monogamiseen suhteeseen, mutta loppupeleissä mistä sitä koskaan tietään mihin elämä vie meidät. Koen elämän olevan parasta silloin, kun antaa tunteiden viedä. En halua hirveästi avata suhde-elämääni julkisesti, mutta voin paljastaa käyneeni ulkona miehen kanssa, joka oli avoimessa suhteessa. Aluksi epäröin, mutta lopulta päätin antaa mahdollisuuden. Keskustelimme avoimen suhteen taustoista ja en ole koskaan aikaisemmin kuullut kenenkään kunnioittavan niin paljon suhteen toista osapuolta. Vaikka tapaamiselle jäi yhteen kertaan, sai tuo tilanne minut tajuamaan, että esimerkiksi avoin suhde ei ole toisen epäkunnioittamista. Kyse on vain siitä, että tietyt tunteet ja asiat ovat sallittuja - on asetettu ne henkilökohtaiset rajat parisuhteelle, eikä sen tulisi olla lainkaan epänormaalia.
Olen niin tunneihminen ja ihastun ihmisiin kasvotusten. Tarvitsen eleitä, aisteja ja energioita. Olen ihastunut monta kertaa henkilöön, jonka en ole ikipäivänä ajatellut olevani tyyppiäni. Olen ihastunut vääriin henkilöihin, olen antanut väärien henkilöiden ihastua minuun, vaikka tunteeni ovat sanoneet toista. Olen vain antanut asioiden jatkua, koska periaatteessa paperilla kaiken pitäisi olla mallillaan. Ystäväni monesti nauravatkin esimerkiksi Tinder-matcheilleni, koska siellä ei ole mitään linjaan - on erityylisiä miehiä, jopa naisia. Ainoa yhdistävä tekijä on, että jokainen heistä on saanut minulle syvemmän fiiliksen, kuin vain sen, mitä ulkokuori antaa näyttää. Mutta koska vaadin sen oikean kontaktin, on esimerkiksi Tinder minulle äärimmäisen huono kanava löytää ketään. En jaksa keskittyä, en laittaa viestiä ja pinnallisuus turhauttaa. Aina vain toivoo, että voisi nähdä toisen henkilön saman tien. Tai parasta, tavata sattumalta jossain muualla.
Oma ihmissuhdetaustani ei ole kovin menestyksekäs ja viimeiset pari vuotta on ollut aikamoista sotkua. Tai siis mitään pahaa ei ole tapahtunut, eikä minua ole loukattu, mutta jokin on vain aina mennyt pieleen. Kaikki on vain loppunut ennen edes kunnollista alkua. Olen huomannut, että jatkuvasti on vaikeampi kiintyä ihmisiin tai jos on toiveikas, ei loppu kuitenkaan tunnu oikeastaan miltään. Hetki ehkä itkettää, mutta seuraavana päivänä olo on jo sellainen, ettei koko henkilöä olisi ollut elämässäni. Tämän on kamalaa. Ihan järkyttävän kamalaa ja korostaa vain sitä, millainen kertakäyttökulttuuri ihmissuhteissa on tällä hetkellä. Tietenkin jokainen reagoi eri tavalla, mutta kuitenkin.
Eilen käytin pitkän ajan miettimällä rakastumisen pelkoa ja syitä sen takana. Pääsy siihen pisteeseen, että uskaltaa näyttää kaikki tunteensa, tuntuu jo niin kaukaiselta tai ylipäätänsä aidon kipinän löytäminen toisen kanssa tuntuu mahdottomalta, joten mitä sitten, kun antaa itsensä rakastua ja kaikki päättyy. Tuntuuko se miltään vai tuntuuko ihan helvetin pahalta? Jotenkin mieli vain pyörii ympyrää ihastumisen toivosta, pelossa ihastua, halusta tulla rakastetuksi, pelosta tulla torjutuksi, pelosta kohdata kylmyyttä ja lopulta vain pettyä. Kuitenkin samaan aikaan jostain löytyy luotto siihen, että olemassa on henkilö, kuka ei torju minua. Se, miten kaikki juuri alkanut on lopulta päättynyt, ei johdu ainoastaan minusta, vaan kyse on aina kahdesta tai useammasta ihmisestä. Tiedänhän itsekin, ettei mitään ihan kivaa kannata jatkaa. Ehkä suurin ongelma vain nykyään on se, etteivät ihmiset puhu asioista tai kerro tunteistaan suoraan. Turhauttavaa ja ihmisiä rikkovaa.
Huh, ihan hengästyttää tämän tekstin kirjoittamisen jäljiltä. Mutta tuntui hyvältä saada kirjoitettua näitä asioita ulos ja samalla jäsennellä omia ajatuksia. Tai teksti ei ole kovin jäsenneltyä ja tuskin kovin loogistakaan, mutta silti. Halusin kirjoittaa tämän ulos ja jäsennellä sanoiksi.
Todeta jälleen kerran, että tunteet ovat ihan hemmetin vaikea asia.
