Slider

Ajatuksia vauvabuumin keskeltä

torstai 21. toukokuuta 2020

Vitsit mikä alkuvuosi on ollut ihanien vauvauutisten osalta! Viimeiset viikon olet oikein hykerrellyt vauvakuplassa ja ollut niin megaonnellinen terveenä syntyneistä vauvoista ja uutisista, joissa kerrotaan tulevasta perheenlisäyksestä. Osa näistä on lähipiirissä ja osa taas vaikuttajilta, joita olen seurannut jopa vuosikymmenen. Voi juku. Miten voikaan olla näin onnellinen muiden onnesta.

Avasin hetki sitten Instagramin puolella tuntemuksiani äidiksi tulemisesta ja siitä, kuinka toivon odottavani ensimmäistä lastani lähivuosina. Tuo on tällä hetkellä suurin tulevaisuuden toiveeni ja ainoa asia, jonka todella toivon toteutuvan seuraavan viiden vuoden sisällä. Vaikka ensimmäisestä kappaleesta tuli varmasti oikein selväksi, että olen vilpittömän onnellinen muiden raskausuutisista, halusin avata, millaisia ajatuksia tämä kaikki on herättänyt, kun toiveissa on itsekin tulla pian äidiksi.

Jotenkin tämä viimeisen vuoden aikana vahvasti mielessä pyörinyt äitiys on tuntunut hämmentävältä ja siltä, että minä oikeasti haluan saada lapsia ja olla äiti. Minulle toive lapsien saamisesta ei ole nuorempana ollut lainkaan ajankohtaista ja enemmän ahdistuin ajatuksesta, että oletetaan ihmisten saavan lapsia. Olen jopa käynyt muutama vuosi sitten isoäitieni kanssa keskustelua siitä, kuinka en ole varma, haluanko koskaan lapsia. Heräsin unelmaan perheestä ja lapsista vasta muutama vuosi sitten, kun sain elämääni rauhan ja koin henkisesti asettuneeni aloilleni. Ja varsinkin sen jälkeen, kun noin pari vuotta sitten muutin Helsinkiin ja tunsin vihdoin olevani kotona, on toive perheestä tuntunut asialta, jota haluan koko sydämestäni. Minulla ei ole sen suhteen kiire ja esimerkiksi juuri nyt raskautuminen tuntuu ihan liian kaukaiselta asialta. Mutta kuitenkin haluan sitä. Haluan ihan oikeasti oman perheen ja olla äiti.

Täytän tasan kahden viikon kuluttua 30 ja elän elämänvaihetta, jossa olisi tilaa parisuhteelle ja perheelle. Mitkään ihmissuhdeasiat eivät ole yksinkertaisia ja kaikki tapahtuu ajallaan, omalla painolla, mutta valehtelisin, jos en kertoisi olevani hieman malttamaton. Olen todella paljon tutkaillut omia fiiliksiäni ja tunteita kaikkien raskaudesta paljastamisien keskellä ja miettinyt, miltä tuntuu kun joku muu saa jotain, mitä itsekin haluaisi oikein kovasti. Onneksi, luojan kiitos, en ole tuntenut kateutta vaan pelkkää iloa ja onnea muiden puolesta, mutta kyllä se aina jossain oikein syvällä tuntuu, kun muut ovat lähempänä sitä, mitä itsekin haluaisi. Tunne on ehkä ollut jotain haikeuden ja pienen surun välimuotoa, mutta kuitenkin tiedostaen, että nyt ei vain ole minun aikani sille onnelle. Se vielä tulee ja on vain maltettava odottaa omaa hetkeä.

Naisilla ja miehillä on varmasti todella erilainen suhtautuminen vanhemmuuteen. Naisena itseä eniten painaa ikää lisää tullessa, että voinko saada omaa biologista lasta, kun sille olisi hyvä aika. Entä jos raskautuminen kestää vuosia? Entä jos aina tulee keskenmeno? Entä jos munasoluni eivät vieläkään ole "hereillä" vuosien amennorrean jäljiltä, vaikka vuoto on normalisoitunut? Tosi paljon jos-kysymyksiä, joihin syynä on mennyt, nykyinen ja tuleva hormonitoimintani. Olen siinä iässä, että vuosi vuodelta mahdollisuus raskautua vaikeutuu ja nämä ovat asioita, joita voi kohdata, kun toiveena on lapsi.

Sain viime viikolla Instagramissa kymmeniä viestejä lapsiin ja äitiyteen liittyen, joista moni oli äärettömän ajatuksia herättäviä. Oli omalla tavallaan lohduttavaa, kuinka nykyään monella ikäiselläni naisella on samankaltaisia ajatuksia kanssani - halu saada lapsi ja perhe, mutta tuntuu ettei sopivaa puolisoa löydy. On myös ollut ajatuksia, kuten minullakin, lapsen hankkimisesta yksin tai kumppanuusvanhemmuutena.

"Oon nyt 32 ja lapseton. Nyt parin viime vuoden aikana oon tottunut siihen ajatukseen vähitellen, ettei musta todennäköisesti tule äitiä. Tuntuu, että surin sitä asiaa jo useamman vuoden ja se oli niin kuluttavaa, etten vaan jaksanut enää pitää kiinni siitä toiveesta. Tuntuu väärältä sanoa, että olisin omasta halustani lapseton. Se ei vaan koskaan ole ollut mulle mahdollista. Se ei ole oma valinta."

"Samaa mäkin oon miettiny. Mut mitä enemmän oon asiaa miettiny niin tuntuu siltä, että enemmän katuisin lapsettomuutta kuin parisuhteettomuutta. Se on niin väärin, että naisilla tää asia tulee vastaan jo tässä vaiheessa. Kieltämättä itekkin tavallaan pelkään, että lapsen myötä "jään yksin" Että sitten sitä parisuhdetta ei ainakaan löytyisi pitkään aikaan."

"Oon lapsesta saakka haaveillut omasta perheestä eikä mulla oo ollu minkäänlaisia urahaaveita koskaan. Kun täytin 25 päätin, että 30-vuotiaana alan suunnittelemaan lasten hankintaa yksin jos parisuhdetta ei löydy. Olen nyt alkanut ottaa selvää  eri vaihtoehdoista ja kumppanuusvanhemmuus kiehtoo sen osalta, että olisi joku toinen jakamassa sitä lapsiarkea. Omaan kaveripiiriin ei kuulu läheisiä ystäviä joilla on lapsia niin jos päätän hankkia lapsen yksin niin pelkään jääväni kaiken kanssa todella yksin."

"Mun mielestä iästä pitäisi puhua enemmän. Tiedän, että se ahdistaa joitakin naisia, mutta se on toisaalta myös fakta, että hedelmällisyys laskee iän myötä. Se täydellinen kumppani ei välttämättä löydy ajoissa."

Lapset ja perhe on monimutkainen aihe. Toisaalta jotain niin itsestään selvänä pidettyä, mutta toisaalta monelle kaukainen ja jopa mahdoton ajatus, vaikka sitä haluaisi. Ikä, rahan puute lapsettomuushoitoihin ja yleisesti talousongelmat, hormonaaliset seikat tai ongelmat miehen puolelta ovat muutamia asioita, jotka voivat olla perheen perustamisen tiellä. Aina adoptiokaan ei ole mahdollista, joka voi romuttaa monien unelman saada lapsi ja perhe.

Halusin avata fiiliksiäni näiden uutisten keskellä, koska selkeästi moni muukin kamppailee samanlaisten toiveiden kanssa. On myös täysin ok ja sallittua tuntea kateutta toisen raskaudesta - varsinkin, jos lasta on yritetty saada puolison kanssa kauan. Nämä ovat niin henkilökohtaisia asioita ja jos voisin päättää, haluaisin, että ihan jokainen saa toteuttaa lapsiunelmansa. ❤️ Sillä välin aion itse nauttia muiden onnesta ja täyttää päiväni somesta ja lähipiiristä muiden odotusaikaa ja vauva-arkea seuraten.

Mitä ajatuksia tämä somessa näkynyt vauvabuumi on herättänyt?

Ps. Jos ajatukseni äitiydestä ja lapsista kiinnostaa enemmän, olen sivuuttanut aihetta myös näissä teksteissä:

3 kommenttia:

  1. Kiva, että kirjoitit tästä aiheesta. Koskettaa itseäni todella paljon. Olen onnellisesti naimisissa ja heti häiden jälkeen aloimme yrittämään vauvaa (olin silloin 25-vuotias). Kuukausien yrityksen jälkeen aloin huolestumaan. Kävimme yksityisellä testeissä eikä kummastakaan löytynyt mitään vikaa. Jatkoimme yrittämistä. Tuli vuosi yritystä täyteen. Diagnoosina selittämätön lapsettomuus. 1.5 vuoden jälkeen teimme ensimmäiset inseminaatiot. Raskaus ei alkanut niistäkään. Reilun kahden vuoden jälkeen tehtiin ensimmäinen IVF-hoito yksityisellä. Tuoresiirrosta lähti pitkään odotettu raskaus liikkeelle. Olin maailman onnellisin koki raskausajan. Viimeisen kolmanneksen alussa tapahtui maailman hirvein asia. Kohtukuolema. Ihan täysin yllättäen. Mitään syytä ei löytynyt, tyttö oli täysin terve. Tämä tapahtui helmikuussa. Kohta jatketaan taas hoitoja... nyt on siis yli 3 vuotta takana ja edelleen syli tyhjä.

    Kaikki raskausuutiset somessa ahdistavat. Minä lopetan suoraan kaikkien raskaana olevien seuraamisen. Elämä on hirveän epäreilua välillä. Toiset tulevat raskaaksi tosta noin vaan ja 9kk päästä syntyy terve vauva. Meillä tilanne on se, että en tiedä tulemmeko ikinä saamaan elävää lasta. Pitää vain toivoa, että hoidot tehoisivat uudelleen ja seuraava raskaus menisi hyvin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kirjoituksesta, vauva-ajatukset pyörivät tiuhaan mielessä täälläkin.
    Olen 30-vuotias ja naimisissa, ja talous muutenkin kivasti tasapainossa.
    Vauva ei ole ollut aiemmin ajankohtainen asia avioliitossamme, mutta viime vuoden puolella kumpikin alkoi lämmetä ajatukselle, ja mietittiin jos tänä vuonna yritettäisiin!

    Nyt tuli sitten kuitenkin korona, ja nähtiin parhaaksi lykätä lapsen yritystä ainakin ensi vuoden puolelle. Stressiä on tällä hetkellä muutenkin liikaa, ja koronan vaikutus raskauden alkuvaiheeseen tuntematon, joten ei haluta ottaa riskiä.

    Ristiriitaisin tuntein seuraan vauva-uutisia; toisaalta olen tosi iloinen muiden puolesta, mutta samalla myönnän tuntevani pientä katkeruutta omasta tilanteesta: miksi piti tulla tällainen este lapsen hankintaan, just kun oltiin alkamassa olla valmiita ajatukselle perheen perustamisesta.. Nyt suunnitelmissa kuitenkin nauttia tämä kesä vielä kaksistaan ja miettiä asiaa uudelleen ensi vuoden puolella.

    VastaaPoista
  3. Mä niin tiedän miltä susta voi tuntua, käynyt itse samaa läpi reilu 1,5 vuotta.. tosin me ollaan miehen kanssa ihan yritetty lasta tän aikaa, tuloksetta. Mulla ikää jo 35v ja olen haaveillut lapsesta lähes koko aikuisikäni, suhteet eivät vaan ole menneet toivotulla tavalla. Mäkin olen todella onnellinen kaikkien puolesta,jotka saa oman taivaanlahjan.. mutta samaa aikaan sisällä tuntuu joku jäätävä pettymyksen sekainen tunne joka varjostaa lähes joka päivää. Nyt valoa näkyvissä ekaa kertaa tässä asiassa itselläkin, toivottavasti kaikki menee hyvin <3 Uskon että säkin vielä saat sen mistä haaveilet :) <3 Täytyy vain uskoa ja luottaa.. ja koittaa tietoisesti kokoajan tavoitella sitä,vaikkakaan ei liian pakonomaisesti.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Kaikki asialliset kommentit julkaistaan.

Theme Designed By Hello Manhattan

Copyright

Copyright Mikaela Koskela