Tasapainoista ikääntymistä

Täytän tulevana sunnuntaina 27 -vuotta. Ikäkriisi? Eipä oikeastaan. Jollain tapaa koen ikääntymiseni todella helpottavana sekä positiivisena asiana. Elämä muuttuu jollain tapaa päivä päivältä ja ikävuosi ikävuodelta yksinkertaisemmaksi erityisesti henkiseltä ja mentaaliselta kannalta. Huolet ja murheet eivät suinkaan katoa tai vähene, mutta omalla kohdalla olo on paljon tyynempi - olen varmempi sekä tietoisempi itsestäni, omista valinnoistani ja elämäntyylistäni. En koe, että minun tarvitsisi asettua johonkin muottiin tai miellyttää ketään ollakseni onnellinen. En koe tarvetta selitellä tekemisiäni tai valintojani; kunhan elän, teen omaa juttuani ja olen onnellinen.

Muistan ajanjakson, jolloin muiden hyväksyntä oli monien tekemisieni suola. Vaikka olen aina ollut tavalla tai toisella hieman oman tien kulkija, pohjimmiltani silti kaipasin sitä, että kuulun joukkoon. Nyt myöhemmin asiaa mietittyäni tunnistan teoissani ja silloisessani elämäntyylissäni paljon piirteitä, jotka johtuvat saastuneesta mielestä. Sisimmiltäni minun ei ollut hyvä olla ja vaikka sinänsä olin onnellinen ja elin parhaita nuoruusvuosiani, syvällä sisälläni oli paljon tyhjää, jota yritin täyttää olemalla jotain muuta, kuin mitä oikeasti olen. Vaikka tavallaan kadun monia silloin tekemiäni asioita sekä silloisia luonteenpiirteitäni, olen onnellinen sekä helpottunut, että pääsin siitä oravanpyörästä pois. Kasvoin nuoreksi naiseksi, joka oppi pitämään puolensa ja vaatimaan oikeaa kohtelua. Tuo prosessi vei vuosia, mutta oli todellakin sen arvoinen.

Välillä koen, etten ole saavuttanut elämässäni yhtään mitään, sillä minulta puuttuu monien tavoittelemat asiat; puoliso ja lapsi, akateeminen tutkinto ja tarve rikastua.Vaikka olen tasapainossa elämäntyylini kanssa, koen kuitenkin välillä epävarmuutta omista haluistani ja elämänarvostani. Olenko jotenkin vääränlainen, kun en välttämättä halua koskaan lapsia, en koe paineita parisuhteesta ja rahakas ammatti on minulle toissijainen asia.  Tallinnassa saan paljon kummasteluja siitä, miksi ihmeessä muutin Viroon ainoastaan työn perässä  - Suomessa on niin paljon parempi palkka. Viime vuonna viimeisimmässä Suomen työpaikassani minulle jäi käteen huomattavasti vähemmillä tunneilla noin kolmannes enemmän palkkaa ja elin oikeastaan ihan mukavasti. Vaikka Virossa elinkustannukset ovat jossain määrin pienemmät, tuli kuvioihin pienemmän palkan lisäksi muun muassa yli kaksinkertainen vuokra, tuplasti kalliimpi salikortti sekä muita kuluja, joita en maksanut Suomessa. Jos eläisin Suomessa, kuuluisin niihin, joiden nettotulot menisivät pienituloisuuden raja-arvoihin. Jos en saisi mitään tuloja blogistani, ei menisi varmasti kauaa, kun alkaisin vakavasti harkisemaan edullisempaan asuntoon vaihtamista. Rakastan kuitenkin asuntoni sijaintia niin paljon, että tingin mieluusti joistakin mukavuuksista, kuten viikottaisesta ulkona syömisestä. Myönnän, että raha tuo turvaa ja nukun yöni paremmin, kun tilini on selvästi vihreällä, en kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois täällä Tallinnassa asumista. Tiedän, että voisin tienata hyvinkin 2 euroa tunnissa. Perspektiiviä omaan Viron elintasoon antoi aivan helvetisti se, kun kuulin, että esimerkiksi Virossa McDonald’sissa työskentelevällä ei välttämättä ole varaa ostaa yhtä mäkkiateriaa koko päivän palkallaan. Minulla on pakko olla asiat oikeastaan aika hemmetin hyvin, vaikka tilistä ei tällä hetkellä jääkään kuun lopussa montaa euroa plussan puolelle. Loppupeleissä se, millaiset elämänarvot omistaa ja millaisella asenteella suhtautuu elämään ovat ne tekijät, jotka merkkaavat. Onnellinen voi olla paljon vähemmälläkin.

Ylipäätänsä vuosi vuodelta suhtautumiseni materiaan on muuttunut todella paljon. Vaikka olen perheestä, jossa ei ole ikinä tarvinnut pelätä huonosta elintasosta, koen kuitenkin juuri tämän olevan se syy, että minusta on tullut vanhemmiten ihan hyvä rahankäyttäjä enkä suhtaudu rahaan ja rikastumiseen pakkomielteisesti. Mikään itsestäänselvyys tasapainoinen rahankäyttö ei ole ollut, mutta kantapään kautta oppii – niin olen kuullut kerrottavan. Been there, done that. Yhdessä vaiheessa minulla oli vaihe, kun laitoin paljon rahaa merkkituoteisiin ihan vain näyttämisen halusta. Halusin ihmisten näkevän, että hyvin menee vaikka näin ei todellakaan ollut. Nyt myöhemmin harmittaa se, miksen laittanut niitä rahoja säästöön tai käyttänyt esimerkiksi matkustamiseen. Tietekin moni merkkimateria kerryttää arvoaan ja saisin kasaan hyvät rahat, jos nyt myisin kaiken, mutta luopuminen on vaikeampaa, kun ne ovat jo kaapissa. Vaikka käytän huomattavasti enemmän esimerkiksi laukkuna ilmaiskangaskassia, kuin lukuisia Louis Vuittoneitani, ei niistä millään raaskisi luopua. Nykyään laukkuni merkitsevät minulle enemmän tehtyjä työtunteja ja itse ansaitsemiani rahoja, kuin statusta. Niitä on ihan kiva katsella ja omistaa, mutta haaveilen aivan jostain muusta, kuin uuden merkkituotteen hankkimisesta. Totta kai pidän edelleen shoppailusta, hankin toisinaan kalliimpaa merkkitavaraa ja kaapissani on luksuskosmetiikkaa useiden tonnien edestä, ovat ne silti aika toisarvoisia asioita. Aamuni alkaisi aivan yhtä hyvin tai huonosti, vaikka rasvaisin kasvoni perusvoiteella ja kiinnittäisin ranteeseeni muutaman euron kellon. Asenne. Sen merkitystä ei vain voi liikaa korostaa. Jos jatkuvasti selaa somessa muiden täydellistä filtteröityä elämää, aivan varmasti oma alkaa tuntumaan todella ankealta sekä harmaalta. Jatkuva oman elämän vertaaminen muiden elämään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on todella vahingollista – tällä tavalla voi liian helposti hukata itsensä. Fakta vain on, ettei ihmiset maailmassa tule koskaan elämään tuloiltaan tasa-arvoisa elämää. Silloin kannattaa miettiä kannattaisiko laittaa se täydellinen filtteri sen oman -30% laputetun valmisaterian päälle. Elämä saa aivan varmasti täysin erilaisen perspektiivin.

Ikävuosien lisääntyessä edellä mainittujen asioiden kohdalla elämänarvoni ovat muuttuneet eniten. Aikuiseksi naiseksi kasvaminen on todella vapauttavaa, kunhan vain ymmärtää sen, ettei jokaisen tarvitse haluta samoja asioita. On hyvä olla onnellinen siitä, että elämme ajanjaksoa, jolloin voimme vapaammin olla mitä haluamme, poiketa tai olla poikkeamatta massasta sekä tavoitella avoimesti unelmiamme. Jokaisen ei tarvise haaveilla ydinperheestä ja pihassa seisovasta Mersun citymaasturista.

Tekstin viime vuoden ajatuksista liittyen ikääntymiseen voitte lukea täältä.