No body is perfect - my story about struggling with an eating disorder

Moikka! Vastailen tässä juuri kysymyspostauksen kysymyksiin ja huomaan, että syömishäiriö on pinnalla oleva aihe. Toivepostauksissa on ikuisuuden roikkunut luvattu laihdutusstoori ja on ehkä helpoin tehdä se nyt samalla ja tähän postaukseen liittää bulimiaan liittyvät kysymykset.

Sairastun bulimiaan tammikuussa 2005 ollessani 8.luokalla ja vieläkin oireilen. Apua sain vasta helmikuussa 2006 silloisen poikaystävän tukemana, joka auttoi mua kertomaan siitä yläasteen terveydenhoitajalle. Samoihin aikoihin aloin käymään ravitsemusterapiassa ja terapiassa rinnakkain. Kolme ekaa vuotta oli vaikeaa  ja sitten tuli helpompi jakso.

2008 marraskuussa tutustuin Pro anaan ja olin koukussa. Ainut päämäärä oli olla liian laiha, saada kaikki luut näkyviin ja olla sellainen, jota kaikki kutsuisivat laihaksi tytöksi. Nothing tastes as good as thin feels oli mottoni. Laihduin tammi-helmikuussa 2009 n.8kiloa, nopeimmillaan 3kilon viikkovauhtia. Kalorit oli joskus sadassa, joskus 400 ja repsahduspäivinä n.1 000, eli reilusti liian vähillä mentiin. Siihen aikaan kaikki huomasivat laihtumiseni, jopa koulun sihteeri. Rakastin laihtumista ja sitä, kun huomasi painon tippuneen ja tilanne paheni aina kun paino nousi vaikka vaan 100g tai jumittui. Sitten mentiin taas parilla paastopäivällä ja pelkällä Coca-cola Zerolla, jotta saisin tyydytystä edes 50gramman painonpudotuksesta seuraavan aamun punnituksessa. Kaikki elämästäni pyöri proa anan, thinspirationin ja ruuan ympärillä. En voinut hyvin henkisesti enkä fyysisesti ja välillä jäin pois koulusta sairastumiseen vedoten, koska tunsin olevani kamalan ruma, ällöttävä ja lihava, ja aamut meni itkien koska olisi pitänyt lähteä kouluun ja ihmiset olisi nähnyt mut. Aloitin 2009 keväällä noin vuoden tauon jälkeen taas ravitsemusterapeutilla käymisen ja verikokeissa kävin parin kuukauden välein päälle puoli vuotta, jotta saatiin tarkkailtua kehon vointia ja että kaikki on kunnossa. 2009 kesällä aloin voimaan paremmin Mikan ansiosta ja pääsin irti pro anasta. Aloin taas elämään. Ja no pulskistumaan, koska vuoden aikana kiloja tuli takaisin noin viisi.

Vieläkin joskus oksentelen, paastoan ja tarkkailen syömisiäni, mutta suurimmaksi osaksi pysyy kaikki sisällä. Syömishäiriötä joskus sairastaneilla onkin tapana jatkaa syömisensä tarkkailua jopa läpi elämänsä, vaikkei se olisi enää sairaus. Vaikeinta on silloin kun olen juhlissa tai kotona tulee syötyä paljon, vaikkakin ihan normaalia, terveellistä ruokaa. Mun suku on aina ollu vaativa ja ekoista peruskoulun luokista asti mulle on huomauteltu painosta. En koskaan oo ollut mikään hoikka vaan pulska, joka ei ilmeisesti sopinut vanhemmilleni, äitiä ja isän vanhempia lukuunottamatta, jotka ovatkin olleet oikeastaan ainot jotka ovat hyväksyneet mut sellaisena kun olen, ja tukeneet mua. Syömishäiriöinen tulen varmaan olemaan vielä vuosia, koska kokonaan tästä tavasta on vaikea päästä kokonaan eroon. Toivon silti, että saisin oksentelun kuriin ja että sitä tapahtuisi vain pari kertaa vuodessa. Ja joskus sitten se kokonaan loppuisi :-)

Että tälläistä. Toivottavasti saitte jotain selkoa tästä :-) Nyt niitä teidän kysymyksiä!

Onko sulla vieläkin syömishäiriö, vai ootko päässy sen yli? - Kausiluontoisesti. Joskus on tosi huonoja viikkoa ja oksentelua ja itseinhoa on paljon. Joskus taas on montakin viikkoa ihan hyvä olla. Mutta oksentelu on valitettavasti vieläkin viikottaista.
 Miten onnistuit laihduttamaan? - Ikävä kyllä syömishäiriön ja Pro anan avulla. Siitä seurauksena jouduin käymään parin kuukauden välein verikokeissa, ääni oli maassa ja kurkku turvonnut, väsytti, oli kylmä ja ahdisti. Ei ollut yhtään kivaa. En siis suosittele kellekään!
Mikä piti motivaation yllä? - Itseinho
Kuinka tiukka oli laihdutuskuurisi? -Tiukka. Keskimäärin 500kcal/päivä
Kuinka paljon oot laihtunut vaikka viime joulusta? - En yhtään! Tai ehkä yhden kilon. Laihduin vuoden alussa muutaman kilon, sitten kyllästyin ja nyt pysynyt aika samana paino
 Heippa! Anteeksi jo alkuun siitä, että tää on todella henkilökohtainen kysymys, mutta mä haluaisin kysyä sun SH:sta, ymmärrän että et välttämättä halua puhua siitä, mutta koska myös itse sairastan bulimiaa, olisi kiva tietää, että miten olet(jos olet) parantunut siitä ja mitkä tekijät auttaa parantumisessa? Miten kannattaa aloittaa paranemisprosessi? Olisi kiva kuulla nimenomaan sun kokemuksia :)! - Eipä mitään! En ole vieläkään parantunut kokonaan, mutta Mikan rakkaus on ollut tosi suuri tekijä. Sanotaan, ettei toista voi rakastaan, ennenkun rakastaa itseään, mutta mulle kävi toisinpäin. Rakastuin Mikaan ja lopulta myös itseeni, koska Mikan oli paha olla bulimiani takia. Myös se, että pidän ulkonäöstäni enemmän kuin ennen. Hiustenpidennykset, itseä miellyttävän meikkaustyylin ja tämän hetken vaatetrendit ovat auttaneet itsetunnon löytämisessä. Pinnallisia syitä kun nuo ovat, joskus tipun sinne  kuilun pohjaan ja itkettää, koska näytän niin kamalalta. Mutta ehkä oman ulkonäön kohentaminen itseä miellyttäväksi ja toisen hyväksyntä ovat olleet itselle suurimpia askelia parantumisprosessissa. Parantuminen kannattaa aloittaa ammattiavun tukemana, hakemalla vertaistukea esimerkiksi netistä ja hemmottelemalla itseä sillä, joka saa oman ulkonäön ja olon tuntumaan paremmalta. Hanki vaikka ripsienpidennykset tai käy kampaajalla, jos se saa olon tuntumaan kauniimmalta ja vie ajatukset pois itseinhosta. Pinnallista, mutta kyllä se auttaa. Täytyy vaan saada itsensä pitämään omasta ulkonäöstä edes laittautumisen jälkeen, jolloin ehkä tajuaa, ettei olekaan niin ruma, lihava ja kuvottava, kuin mitä luulee. Tärkeintä on silti hankkia apua!

Haluaisin kysyä, että mitä tunteita sinulle herää kun katsot taaksepäin ja ajattelet sitä aikaa kun sairastit bulimiaa? oletko päässyt siitä jo yli? oksenteletko nykyään ja käytkö vielä hoidoissa? onko se opettanut sinulle mitään? miten neuvoisit muita bulimiaa sairastavia, joista parantuminen tuntuu mahdottomalta? kaikkea hyvää sinulle! :) puss - Tunnen itseni tosi vahvaksi, koska oon päässyt pahimman yli ainakin toistaiseksi. Oon nykyään onnellinen siitä, ettei kaikki pyöri ruuan ja syömisen ympärillä. Ravitsemusterapeutilla käyn muutaman kuukauden välein, koska ei tällä hetkellä ole kamalaa tarvetta. Neuvoja mainitsinkin aikasempaan kysymykseen.

 Mua kiinnostaisi ihan hurjasti tietää että miten pääsit eroon huonosta itsetunnosta ja itseinhosta liittyen ulkonäköön ja omaan painoon? Tai olen ainakin sellaisen käsityksen saanut että sinulla sellaisia joskus on ollut, mutta nyt näytät ja vaikutat täysin terveeltä, hyvän itsetunnon omaavalta, iloiselta ja tosi kauniilta nuorelta naiselta. Mä itse olen jo pari vuotta painiskellut tämän ongelman kanssa, ja nyt tää on ehkä pahimmillaan. Suoraan sanottuna vihaan itseäni kaikilla mahdollisilla tavoilla, ulkonäöllisesti ja painon kannalta lähinnä, vaikka olen normaalipainoinen näytän mielestäni kamalalta valaalta, eikä mitkään vaatteet tunnu päällä kivoilta. Tää fiilis on niin ahdistava ja kamala, tästä haluaisi päästä eroon, mutta ei vaan osaa hyväksyä itseään tällaisena. - Voi kultapieni, oon varma että oot tosi kaunis! Kannattaa joku päivä kokeilla, että laitat ittes oikeen kauniiks, hiukset, meikki ja yritä että saat edes pienen hetken, jolloin ajattelet ite näyttäväsi kivalta. Käännä vaatekaappi ympäri ja eti lempivaatteita ja asuja, joista tykkäät ja joissa viihdyt. Niistä voi tulla pelastajia pahimpina päivinä. Täytyy myös antaa itselle tilaa olla ahdistunut ja jäämään pois koulusta, töistä, mistälie teetkään, jos tuntuu niin pahalta, että itkettää jo pelkkä ajatus ovesta ulos lähtemisestä. Mitään ei ole pakko tehdä ja voit selvitä ilman apua, kunhan tämä ei ala vaikuttaa elämääsi siinä määrin, että koulu on menossa puihin lintsaamisten takia ja potkut on lähellä töistä poissaolojen takia. Silloin pitää hankkia apua, jolloin oletettavasti pääset puhumaan jollekin ja saat sairaslomaa, jos oikein ahdistaa.
Olen ymmärtänyt, että olet kärsinyt syömishäiriöstä. Onko se arka aihe? Tunnetko olevasi parantunut? - Syömishäiriö ei ole mulle arka aihe. Olin niin ylpeä pro ana, että kaikki sen varmaan jo tiesi (nekin jotka ei mun blogia lukenut tai mua tuntenut). Oon oppinut sairauden kautta puhumaan siitä ja oon muutenkin avoin ihminen. Muita kiinnostaa nää asiat, niihin suhtaudutaan fiksusti ja mielelläni kerron millaista on olla syömishäiriöinen. En ikinä halua olla syömishäiriömyönteinen ja en toivo, että kukaan koskaan joutuisi kokemaan samaa kuin minä. Ja tunnen parantuvani hitaasti mutta varmasti :-)

Huhu, nyt on saarnat saarnattu ja VIHDOIN se toivotuin laihdutuskertomus-toive toteutettu. Muistakaa kaikki rakastaa itseänne ja jos tunnette mitään samoja tuntemuksia, kuin mitä minä kuvailin, hankkikaa rohkeasti apua, älkääkä jääkö yksin!

Tarkoitukseni ei ole kannustaa ketään syömishäiriöön, laihuuteen tai pro anaan ja tekstini ei ole syömishäiriömyönteinen!