No body is perfect - my story about struggling with an eating disorder

lauantai 11. syyskuuta 2010

Moikka! Vastailen tässä juuri kysymyspostauksen kysymyksiin ja huomaan, että syömishäiriö on pinnalla oleva aihe. Toivepostauksissa on ikuisuuden roikkunut luvattu laihdutusstoori ja on ehkä helpoin tehdä se nyt samalla ja tähän postaukseen liittää bulimiaan liittyvät kysymykset.

Sairastun bulimiaan tammikuussa 2005 ollessani 8.luokalla ja vieläkin oireilen. Apua sain vasta helmikuussa 2006 silloisen poikaystävän tukemana, joka auttoi mua kertomaan siitä yläasteen terveydenhoitajalle. Samoihin aikoihin aloin käymään ravitsemusterapiassa ja terapiassa rinnakkain. Kolme ekaa vuotta oli vaikeaa  ja sitten tuli helpompi jakso.

2008 marraskuussa tutustuin Pro anaan ja olin koukussa. Ainut päämäärä oli olla liian laiha, saada kaikki luut näkyviin ja olla sellainen, jota kaikki kutsuisivat laihaksi tytöksi. Nothing tastes as good as thin feels oli mottoni. Laihduin tammi-helmikuussa 2009 n.8kiloa, nopeimmillaan 3kilon viikkovauhtia. Kalorit oli joskus sadassa, joskus 400 ja repsahduspäivinä n.1 000, eli reilusti liian vähillä mentiin. Siihen aikaan kaikki huomasivat laihtumiseni, jopa koulun sihteeri. Rakastin laihtumista ja sitä, kun huomasi painon tippuneen ja tilanne paheni aina kun paino nousi vaikka vaan 100g tai jumittui. Sitten mentiin taas parilla paastopäivällä ja pelkällä Coca-cola Zerolla, jotta saisin tyydytystä edes 50gramman painonpudotuksesta seuraavan aamun punnituksessa. Kaikki elämästäni pyöri proa anan, thinspirationin ja ruuan ympärillä. En voinut hyvin henkisesti enkä fyysisesti ja välillä jäin pois koulusta sairastumiseen vedoten, koska tunsin olevani kamalan ruma, ällöttävä ja lihava, ja aamut meni itkien koska olisi pitänyt lähteä kouluun ja ihmiset olisi nähnyt mut. Aloitin 2009 keväällä noin vuoden tauon jälkeen taas ravitsemusterapeutilla käymisen ja verikokeissa kävin parin kuukauden välein päälle puoli vuotta, jotta saatiin tarkkailtua kehon vointia ja että kaikki on kunnossa. 2009 kesällä aloin voimaan paremmin Mikan ansiosta ja pääsin irti pro anasta. Aloin taas elämään. Ja no pulskistumaan, koska vuoden aikana kiloja tuli takaisin noin viisi.

Vieläkin joskus oksentelen, paastoan ja tarkkailen syömisiäni, mutta suurimmaksi osaksi pysyy kaikki sisällä. Syömishäiriötä joskus sairastaneilla onkin tapana jatkaa syömisensä tarkkailua jopa läpi elämänsä, vaikkei se olisi enää sairaus. Vaikeinta on silloin kun olen juhlissa tai kotona tulee syötyä paljon, vaikkakin ihan normaalia, terveellistä ruokaa. Mun suku on aina ollu vaativa ja ekoista peruskoulun luokista asti mulle on huomauteltu painosta. En koskaan oo ollut mikään hoikka vaan pulska, joka ei ilmeisesti sopinut vanhemmilleni, äitiä ja isän vanhempia lukuunottamatta, jotka ovatkin olleet oikeastaan ainot jotka ovat hyväksyneet mut sellaisena kun olen, ja tukeneet mua. Syömishäiriöinen tulen varmaan olemaan vielä vuosia, koska kokonaan tästä tavasta on vaikea päästä kokonaan eroon. Toivon silti, että saisin oksentelun kuriin ja että sitä tapahtuisi vain pari kertaa vuodessa. Ja joskus sitten se kokonaan loppuisi :-)
Että tälläistä. Toivottavasti saitte jotain selkoa tästä :-) Nyt niitä teidän kysymyksiä!

Onko sulla vieläkin syömishäiriö, vai ootko päässy sen yli? - Kausiluontoisesti. Joskus on tosi huonoja viikkoa ja oksentelua ja itseinhoa on paljon. Joskus taas on montakin viikkoa ihan hyvä olla. Mutta oksentelu on valitettavasti vieläkin viikottaista.
 Miten onnistuit laihduttamaan? - Ikävä kyllä syömishäiriön ja Pro anan avulla. Siitä seurauksena jouduin käymään parin kuukauden välein verikokeissa, ääni oli maassa ja kurkku turvonnut, väsytti, oli kylmä ja ahdisti. Ei ollut yhtään kivaa. En siis suosittele kellekään!
Mikä piti motivaation yllä? - Itseinho
Kuinka tiukka oli laihdutuskuurisi? -Tiukka. Keskimäärin 500kcal/päivä
Kuinka paljon oot laihtunut vaikka viime joulusta? - En yhtään! Tai ehkä yhden kilon. Laihduin vuoden alussa muutaman kilon, sitten kyllästyin ja nyt pysynyt aika samana paino
 Heippa! Anteeksi jo alkuun siitä, että tää on todella henkilökohtainen kysymys, mutta mä haluaisin kysyä sun SH:sta, ymmärrän että et välttämättä halua puhua siitä, mutta koska myös itse sairastan bulimiaa, olisi kiva tietää, että miten olet(jos olet) parantunut siitä ja mitkä tekijät auttaa parantumisessa? Miten kannattaa aloittaa paranemisprosessi? Olisi kiva kuulla nimenomaan sun kokemuksia :)! - Eipä mitään! En ole vieläkään parantunut kokonaan, mutta Mikan rakkaus on ollut tosi suuri tekijä. Sanotaan, ettei toista voi rakastaan, ennenkun rakastaa itseään, mutta mulle kävi toisinpäin. Rakastuin Mikaan ja lopulta myös itseeni, koska Mikan oli paha olla bulimiani takia. Myös se, että pidän ulkonäöstäni enemmän kuin ennen. Hiustenpidennykset, itseä miellyttävän meikkaustyylin ja tämän hetken vaatetrendit ovat auttaneet itsetunnon löytämisessä. Pinnallisia syitä kun nuo ovat, joskus tipun sinne  kuilun pohjaan ja itkettää, koska näytän niin kamalalta. Mutta ehkä oman ulkonäön kohentaminen itseä miellyttäväksi ja toisen hyväksyntä ovat olleet itselle suurimpia askelia parantumisprosessissa. Parantuminen kannattaa aloittaa ammattiavun tukemana, hakemalla vertaistukea esimerkiksi netistä ja hemmottelemalla itseä sillä, joka saa oman ulkonäön ja olon tuntumaan paremmalta. Hanki vaikka ripsienpidennykset tai käy kampaajalla, jos se saa olon tuntumaan kauniimmalta ja vie ajatukset pois itseinhosta. Pinnallista, mutta kyllä se auttaa. Täytyy vaan saada itsensä pitämään omasta ulkonäöstä edes laittautumisen jälkeen, jolloin ehkä tajuaa, ettei olekaan niin ruma, lihava ja kuvottava, kuin mitä luulee. Tärkeintä on silti hankkia apua!
Haluaisin kysyä, että mitä tunteita sinulle herää kun katsot taaksepäin ja ajattelet sitä aikaa kun sairastit bulimiaa? oletko päässyt siitä jo yli? oksenteletko nykyään ja käytkö vielä hoidoissa? onko se opettanut sinulle mitään? miten neuvoisit muita bulimiaa sairastavia, joista parantuminen tuntuu mahdottomalta? kaikkea hyvää sinulle! :) puss - Tunnen itseni tosi vahvaksi, koska oon päässyt pahimman yli ainakin toistaiseksi. Oon nykyään onnellinen siitä, ettei kaikki pyöri ruuan ja syömisen ympärillä. Ravitsemusterapeutilla käyn muutaman kuukauden välein, koska ei tällä hetkellä ole kamalaa tarvetta. Neuvoja mainitsinkin aikasempaan kysymykseen.
 Mua kiinnostaisi ihan hurjasti tietää että miten pääsit eroon huonosta itsetunnosta ja itseinhosta liittyen ulkonäköön ja omaan painoon? Tai olen ainakin sellaisen käsityksen saanut että sinulla sellaisia joskus on ollut, mutta nyt näytät ja vaikutat täysin terveeltä, hyvän itsetunnon omaavalta, iloiselta ja tosi kauniilta nuorelta naiselta. Mä itse olen jo pari vuotta painiskellut tämän ongelman kanssa, ja nyt tää on ehkä pahimmillaan. Suoraan sanottuna vihaan itseäni kaikilla mahdollisilla tavoilla, ulkonäöllisesti ja painon kannalta lähinnä, vaikka olen normaalipainoinen näytän mielestäni kamalalta valaalta, eikä mitkään vaatteet tunnu päällä kivoilta. Tää fiilis on niin ahdistava ja kamala, tästä haluaisi päästä eroon, mutta ei vaan osaa hyväksyä itseään tällaisena. - Voi kultapieni, oon varma että oot tosi kaunis! Kannattaa joku päivä kokeilla, että laitat ittes oikeen kauniiks, hiukset, meikki ja yritä että saat edes pienen hetken, jolloin ajattelet ite näyttäväsi kivalta. Käännä vaatekaappi ympäri ja eti lempivaatteita ja asuja, joista tykkäät ja joissa viihdyt. Niistä voi tulla pelastajia pahimpina päivinä. Täytyy myös antaa itselle tilaa olla ahdistunut ja jäämään pois koulusta, töistä, mistälie teetkään, jos tuntuu niin pahalta, että itkettää jo pelkkä ajatus ovesta ulos lähtemisestä. Mitään ei ole pakko tehdä ja voit selvitä ilman apua, kunhan tämä ei ala vaikuttaa elämääsi siinä määrin, että koulu on menossa puihin lintsaamisten takia ja potkut on lähellä töistä poissaolojen takia. Silloin pitää hankkia apua, jolloin oletettavasti pääset puhumaan jollekin ja saat sairaslomaa, jos oikein ahdistaa.
Olen ymmärtänyt, että olet kärsinyt syömishäiriöstä. Onko se arka aihe? Tunnetko olevasi parantunut? - Syömishäiriö ei ole mulle arka aihe. Olin niin ylpeä pro ana, että kaikki sen varmaan jo tiesi (nekin jotka ei mun blogia lukenut tai mua tuntenut). Oon oppinut sairauden kautta puhumaan siitä ja oon muutenkin avoin ihminen. Muita kiinnostaa nää asiat, niihin suhtaudutaan fiksusti ja mielelläni kerron millaista on olla syömishäiriöinen. En ikinä halua olla syömishäiriömyönteinen ja en toivo, että kukaan koskaan joutuisi kokemaan samaa kuin minä. Ja tunnen parantuvani hitaasti mutta varmasti :-)

Huhu, nyt on saarnat saarnattu ja VIHDOIN se toivotuin laihdutuskertomus-toive toteutettu. Muistakaa kaikki rakastaa itseänne ja jos tunnette mitään samoja tuntemuksia, kuin mitä minä kuvailin, hankkikaa rohkeasti apua, älkääkä jääkö yksin!

Tarkoitukseni ei ole kannustaa ketään syömishäiriöön, laihuuteen tai pro anaan ja tekstini ei ole syömishäiriömyönteinen!

24 kommenttia:

  1. voi kuulostaa kamalalta : ( onneksi oot päässy tuosta ylitse! ♥

    VastaaPoista
  2. Oot rohkee ku kirjoitit näin henkilökohtaista. Toivottavasti samojen ongelmien kanssa kamppailevat sai apua :) ..ja ihanaa että sulla on suunta nyt parempaan päin. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  3. kiva kuulla, että nyt menee jo paremmin! Tosi rohkeata, että teit tämmösen postauksen, mutta kuitenkin hyvä postaus! Tsemppiä<3

    VastaaPoista
  4. Aika rohkea teko kirjoittaa näin henkilökohtaisesta asiasta. Mutta hyvä niin, että kirjoitit, mielenkiintoinen aihe. Tsemppiä tulevaisuuteen! :)

    VastaaPoista
  5. Luin tekstisi suurella mielenkiinnolla, vaikka aihe ei mulle henkilökohtainen ole koskaan ollut, eikä toivottavasti tule olemaankaan.
    Mun on jotenkin todella vaikea ymmärtää ko. sairautta, mutta nyt sain vähän selkoa, vaikka en täysin osaakaan samaistua ton kauheuden kokeneisiin.

    Oot kyllä todella rohkea, kun kirjotit tän.:)Kiitos!

    VastaaPoista
  6. voi sua:( tiiän tasan miltä toi ainainen ruuan kanssa sählääminen tuntuu. Sen verran paljon tullu lahduttamistaki harrastettua joskus...mutta hyvä jos voit paremmin:)

    VastaaPoista
  7. rohkeaa, omalla tyylillä tehty ja arvostan tätä tekstiä paljon. lisäksi annoit ihan konkreettisia neuvoja, jotka ei oo vaikeita toteuttaa.

    oot tosi suuri inspiraatio :)

    VastaaPoista
  8. Kuulostaa valitettavan tutulta :( Loppuvuodesta 2008 sairastuin bulimiaan ja oksensinkin puolessa vuodessa 18 kiloa (!! se on valtava määrä kenelle tahansa kun kaksinumeroisissa luvuissa heilutaan) ulos. Sitten kävi ihan prikuulleen samoin kun sulle - kesällä 2009 tutustuin poikaystävään ja kappas keppanaa alkoi mieli paranemaan ja paino nousemaan :D Nykyisin olen normaalipainonen, terve (henkisesti ja fyysisesti) ja onnellinen :) Siihen puoleen vuoteen ehti kuitenkin sisältyä enemmän itkua, poissaoloja koulusta, oksentelua, itsemurha-aikeita, sairaala reissuja kuin keskiverto ihmisen 10 vuoteen. Nykyisinkin on tosi huonoja hetkiä, kaikilla on, mutta niinä päivinä syön vaan vähemmän, mutta oksentanut en ole kertaakaan vuoteen. Paitsi oksennustaudista :D Tsemppiä sulle ja oot ihana :) Oot niin kaunis, symppis ja suhun on jotenkin tosi helppo samaistua

    VastaaPoista
  9. Paljon olet painanut pienimmillään ja isommillaan?

    VastaaPoista
  10. oot rohkee ku kirjotit näin henkilökohtasest asiasta! toivottavasti parannut kokonaa tosta oksentelusta jne :)

    VastaaPoista
  11. Ihanan rohkeasti kirjoitit tästä. En itse haluaisi kirjoittaa omista kokemuksistani blogipostausta, arvostan sua ja sun avoimuuttas todella paljon. Ruoalla leikkiminen ei ole ikinä hyvä juttu - itse sairastin syömishäiriötä useamman vuoden ja nyt olen näennäisesti terve, vaikka kuten sanoit, ruokaobsessiivisuudesta on puolimahdottomuus päästä kokonaan eroon ja itsellekin tulee vieläkin huonoja kausia.

    Kuitenkin itselleni silmiä avasi todella paljon se, että sain sydänkohtauksen 20-vuotiaana syömättömyyden vuoksi - nää on kauheen vakavia asioita pelleillä. Kiitos tästä postaukesta, oon ehkä hieman herkkis kun mulla tuli tippa linssiin lukiessa. Tsemppiä, hitaasti mutta varmasti pääset oksentelusta eroon kun jaksat työstää sitä. Toivottavasti tapaat jatkossakin terapeuttia, ammattiapu on näissä jutuissa aina tarpeen.

    Täältä interaktiivinen halaus ja paljon tsemiä. Kiitos vielä kerran rohkeudestasi kirjoittaa.

    VastaaPoista
  12. Oh wow! En tiennytkään tästä, opin jotain uutta. Pitäis varmaan lukea kaikki postaukset alusta asti.

    Aika huolestuttavaa, että toi on nykyään niin yleistä jo. Itsekin huomaan minussa piirteitä, joita kirjotit, mutta en oo vielä mikään ylilaiha, en tarkkaile sen kummemmin kaloreita. Mutta tiedostan joitain asioita, esim. morkkis tulee liiasta syömisestä ja turvotuksesta, halu olla laihempi on koko ajan läsnä yms.

    Mahtavaa, että sulla on sellainen ihminen, joka välittää ja rakastaa niin paljon! Tiedän mitä se on, kun joku saa sinut nostettua ylös pohjalta edes vähän.

    Tsemppiä ♥

    VastaaPoista
  13. Sairastuin myös itse syömishäiriöön yläasteen aikana, ensin kulutin liikkumalla suurimman osan syömistäni kaloreista, sitten kun se kävi turhan rankaksi tungin sormet kurkkuun. Sitä jatkui useita kuukausia, en erityisemmin laihtunut tai lihonut, koska oksentamisen jälkeen kroppani oli niin heikko että oli pakko syödä, ja siitä jos mistä tuli kamala takaisku. Tiesin koko ajan kuinka väärin toimin, mutta viimeisen niitin sain siitä kun isäni huomasi asian. Muistan edelleen kuinka poljin kuntopyörää huoneessani kun isä koputti (tai pikemminkin hakkasi) oveen ja vaati selitystä vessan sottaiseen kuntoon. Yritin siinä sitten selittää jotain, mutta tottakai vanhemmat olivat huolissaan. Siinä vaiheessa kun he mainitsivat jonkinlaisten hoitojen aloittamisen, lopetin kokonaan. Pahaa se teki, mutta en halunnut tuottaa heille enää enempää murhetta tai häpeää. Oksentelu loppui kuin seinään, mutta ajattelutapani ei ole muuttunut paljoakaan. Asun nykyisin omillani, ja oikeastaan ihmettelen, miten olen saanut itseni pidettyä kurissa. Ajattelen silti paljon syömiäni kaloreita ja vertaan vartaloani muihin. Välillä olen herkuttelun jälkeen ajatellut oksentavani, mutta muistan edelleen pahan olon suussani. Olen yrittänyt liikkua enemmän, ja olenkin saanut siitä paljon irti, mutta samanlaiseen rumbaan en enää halua joutua.
    Ihailen vartalotyypiltään kaikenlaisia naisia, en ihannoi vain tikkulaihoja. Mutta silti jos itselleni kertyy yhtään "ylimääräistä" haluan siitä heti eroon enkä kestä olotilaani, tuntuu kuin kaikki pitäisivät minua ällöttävänä. Ihailen ihmisiä, koosta riippumatta, jotka ovat tyytyväisiä vartaloonsa juuri sellaisenaan ja uskaltavat pukeutua juuri sen mukaisesti, mutta minusta ei vielä siihen ole.
    Toisinaan minullakin on hyviä aikoja, mutta huonot kaudet ovat todella huonoja.
    En osaa elää hetkessä, ajattelen vain vartaloa joka minun pitäisi saavuttaa että kaikki olisi hyvin.

    Toivottavasti sinäkin pääset lopullisesti yli oksentelemisesta, se on iso askel. Olet erittäin kaunis nainen, moni on varmasti kateellinen voimakkaista piirteistäsi :)

    Johanna

    VastaaPoista
  14. kiitoksia rehellisyydestäsi, ja olen oikeasti onnellinen puolestasi että olet paranemaan päin. olen itse myös viimeisen parin vuoden aikana oireillut paljon, ja on ihanaa lukea että parantuminen on mahdollista. kiitos sinulle! :)

    VastaaPoista
  15. Olet rohkea, kun uskallat kirjoittaa näin henkilökohtaisesta asiasta ja kun myönnät olleesi/olevasi sairas. En usko monen haluavan kohdata sitä totuutta, vaikka ongelman myöntäminenhän on ensimmäinen askel kohti parantumista. :)
    Anyway, hienoa kuulla, että voit paremmin. Pidän blogistasi todella paljon, haleja. <3

    VastaaPoista
  16. Onneksi oot jo noin paljon parantunu ja jatkat paranemista :-) tsemppiä sulle!

    VastaaPoista
  17. Voih, tuli taas omat sh ajat mieleen :/ Se sairasihana maailma... joka mullakin on nyt enenmäkseen takanapäin. Terveisin +7kg :D

    VastaaPoista
  18. Oon pitäny sua jotenkii pinnallisena tähän asti, ja ihmetellyt miten joku voi jaksaa laittaa voin paljon rahaa omaan ulkonäköön. Tiesin että sulla on ollut jotain syömisongelmia, mutta en arvannut että näin paha. Nyt ymmärrän miksi oot "pinnallinen" ja että se on ollut se sun juttu parantumiseen :) Oot nätti kyllä ilman meikkiäkin, etkä ollenkaan lihava, toivottavasti saat sen oksentulusikin kuriin ja itsetunnon täysin kuntoon :)

    VastaaPoista
  19. Hyvä Mikaela! Itse toivun parasta aikaa rankasta bulimiasta. Kuivilla ollaan oltu kohta 3 kk mutta välillä tuntuu, että hakkais päätä seinään. On tosi hyvä kuulla muiltakin syömishäiriöstä toipuvilta kannustavaa tekstiä! Joku päivä me ollaan vielä täysin terveitä se on tavoite :)

    VastaaPoista
  20. Oli kiva lukea sun kokemuksista. Haluan sanoa sulle, et syömishäiriöstä on mahdollista parantua _kokonaan_, ihan liikaa muutenkin viljellään semmosta näkökantaa, että muka ruoan kanssa tulis aina olemaan niin ja näin jos kerran on sairastanut sh:n, ei se nyt ihan niin aina mene.
    Joskus taisin kertoakin sulle, että on itse sairastanut 13 vuotta anoreksiaa ja bulimiaa aikoinaan, mutta siitä on selvitty ja parannuttu ihan täysin. Tsemppiä ja onnea paranemiseen ja hyviä vointeja!

    VastaaPoista
  21. Moikka! Ihana tuo, kun neuvoit, että ota ripsienpidennykset tms, jotta tuntisit olosi kauniiksi, olin nimittäin juuri maanantaina käyny laitattaa ne :D mutta iso KIITOS postauksesta :)
    -E

    VastaaPoista
  22. Arvostan sua ihan kauheesti, vaikutat niin symppikseltä ja rohkeasti pystyit kirjottamaan näinkin henkilökohtaisesta jutusta! Kaikkea hyvää sulle Mikaela (ps.vaihdetaanko nimiä, sun on ihana! :D)

    VastaaPoista
  23. Voi kun mulle tuli surullinen olo tosta kun sanoit, että et kelpaa sun vanhemmillesi :( Toivottavasti elämäsi kääntyy parhain päin :)<3

    VastaaPoista
  24. En halua sanoa pahalla, mutta mielestäni viikottainen oksentelu ei kuulosta terveeltä. Ajatteletko oikeasti että et tarvitse siihen apua? Etkö halua parantua kokonaan? Vähän kuin alkoholisti ei enää joisi päivittäin, vain viikottain.. Yhtä lailla siinä on kyse mielen sairaudesta!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Kaikki asialliset kommentit julkaistaan.

Theme Designed By Hello Manhattan

Copyright

Copyright Mikaela Koskela