Ahdistus

Oon ollu viime aikoina jotenkin kamalan surullinen. Mun paras ystävä Niina on oletettavasti lähdössä au pairiksi Lontooseen, olen ollut riidoissa rakkaan mummoni (äitini äidin) kanssa juhannuksessa saakka ja muutenkin tuntuu taas koko elämä ihan tyhjältä. Vihaan olla töissä, koska osa siellä olevista ihmisistä on todella inhottavia mua kohtaan, haluaisin jo muuttaa pois kotoa, mieluiten ulkomaille, mutta ihan mikä tahansa paikka oikeastaan kelpaisi. Haluisin edes yhden pienen breikin tästä elämästä, nähdä ja kokea jotain uutta. Raivostuttaa vaan koko ajan elää samaa rataa päivästä toiseen.

Okei, voisin lähteä ulkomaille, voisin muuttaa minne tahansa, mutta on pieni este. Mika. Rakastan sitä ja haluan yhteisen tulevaisuuden, mutta hän ei halua muuttaa ulkomaille, tiiän ettei suhteesta tulisi mitään jos lähden ja se jääräpää ei halua muuttaa minne tahansa. Hain kauppikseen Hyvinkäälle ja jos pääsen sinne, niin mitä järkeä on asua pk-seudulla? Voisin ite periaatteessa asua vaikka Hyvinkäällä pari vuotta. Olisi perhe ihan lähellä; isän perhe ja hänen vanhemmat Riihimäellä, äiti ja loput perheestä ja hänen vanhemmat täällä Mäntsälässä.

Tuntuuhan se tyhmältä tässä iässä antaa jonkun pojan rajoittaa elämää, mutta oon sellainen joka ei rakastu, ala seurustelemaan tai mitään, ellei hän ole sellainen jonka kanssa näen itseni vuosikymmenien päästä. Mietin liikaa loppuelämääni. Pitäisi elää hetkessä ja haluan elää sen Mikan kanssa, mutta entä jos unelmat ei ole samoja? Mitä sitten tehdään. Ahdistaa vaan tää kaikki.

Lisäksi riita mummoni kanssa vie multa voimia tosi paljon. Ennen soiteltiin monta kertaa viikossa ja nyt en ole nähnyt sitä juhannuksen jälkeen kertaakaan, eikä olla puhuttu. En vaan ite pysty antamaan anteeksi, jos toinen on tollainen. Sehän se aikuinen on, itse oon vasta lapsi.