Kolmekymmentä - mitä nyt?

Viime viikolla täytin 30 ja kliseisesti kait pitäisi potea jonkinlaista kolmenkympin kriisiä. Toistaiseksi olen vielä odotellut kriisin iskemistä, mutta myönnän, että olen miettinyt paljon tulevaa vuosikymmentä. Onko jotain, mitä haluan saavuttaa ennen seuraavia pyöreitä ja muutenkin kaikkia "aikuisten juttuja", joita luultavasti tulisi miettiä. Tai miettiä ainakin vakavemmin, mitä haluaa elämältään.

Juuri tällä hetkellä minulla on kaikki paremmin, kuin hyvin ja kaiken kaikkiaan olen hyvinvoivampi, kuin vuosiin. Olen jo muutamia vuosia pitänyt ikääntymisestä, koska koen kasvavani jatkuvasti tasapainoisemmaksi ja elämässä on helpompi punnita asioiden tärkeysjärjestyksiä. Aika harva asia meidän elämässä on loppupeleissä kovin tärkeää ja arkiset asiat - ylipäänsä arjen toimiminen - on niitä tärkeimpiä. Tällä hetkellä juuri se elämän keskiö tuntuu olevan mallillaan, joka taas antaa tilaa sille, että haluan miettiä mihin suuntaan vien elämääni seuraavien vuosien aikana. Edelleenkään en halua tehdä mitään suurta suunnitelmaa, vaatimuslistaa tai strategiaa elämäni varalle, mutta yleisesti on hyvä tasaisin väliajoin pysähtyä miettimään missä on nyt ja mitä haluaisi tulevaisuudelta.

Eniten mielessä on pyörinyt työelämä ja sen suunta. Minulla tulee pian vuosi täyteen täysipäiväistä yrittäjyyttä alalla, joka on todella epävarmaa. Alahan ei todellakaan ole kuolemassa, vaan päinvastoin kasvaa jatkuvasti, uusia tekijöitä tulee lisää ja yritysten, eli minun asiakkaideni, mielenkiinto ja tarpeet eri vaikuttajia kohtaan muuttuu. En voi koskaan myöskään tietää milloin kanavani lopettavat kasvamasta ja milloin teitä ei enää kiinnosta tuottamani sisältö. Voin todeta Jodelista opitun sanan kautta, etten koskaan tiedä mikä päivä herään ja olen cancelled. Ettei vain enää tule uusia yhteistöitä, jotka ovat minun elantoni. Tuo on aika hurjaa.

Ura näin kovaa tahtia muuttuvalla alalla on opettanut sietämään epävarmuutta ja opettanut sen, että jatkuvasti on hyvä olla hieman varpaillaan, kehittyä ja kehittää osaamistaan ja aina uskomaan itseensä. Koen aika usein epävarmuuden tunteita ja riittämättömyyttä omasta työstäni, mutta kukapa ei. Niitä päiviä tulee, mutta olen oppinut, ettei niiden saa antaa lamaannuttaa eikä etenkään saa vertailla itseään muihin. Tämä taitaa olla luovien alojen kirous, ettei oikein koskaan tunne itseään riittävän hyväksi.

Siedän todella hyvin alani epävarmuutta, eikä työttömyys ole koskaan pelottanut minua. Minulla on kuitenkin vahva osaaminen monelta eri alalta ja koulutus, mutta myönnän, että ikää tullessa enemmän olen miettinyt, kuinka kauan tulen tekemään tätä työtä. Lopetanko, koska en vain enää elä tällä vai loppuuko oma mielenkiinto jossain vaiheessa. Tällä hetkellä ei siis todellakaan ole aikeita lopettaa vaan päin vastoin nautin työstäni ihan mielettömästi ja olen kiitollinen, että minulla on mahdollisuus tehdä juuri tätä työkseni.

Mietin usein, en ehkä päivittäin, mutta viikottain sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa työkseni. On selvää, että toivon ja uskonkin urani liittyvän jollain tapaa vaikuttajamarkkinointiin myös sen jälkeen, kun oma urani vaikuttajana päättyy. Aina on kuitenkin ihan yhtä pyörällä päästä, että tapahtuuko se lähivuosina vai esimerkiksi vasta parinkymmenen vuoden päästä. Voin kuitenkin sopeuttaa blogini ja Instagramin vastaamaan sen hetkistä elämäntilannettani tai kehittää jotain muuta sen ympärille - kirjoittaa kirjan, pitää koulutuksia ja seminaareja, tuottaa myös muille sisältöä. Mahdollisuuksia on todella paljon.

En voi kuitenkaan laskea kaikkea sen varaan, että voisin esimerkiksi ryhtyä joskus perhevaikuttajaksi, koska päätös ei ole yksin minun - on mahdollisesti puoliso, jolla on sanavaltaa siihen, miten elämämme, hän tai mahdolliset lapsemme tulevat näkymään sosiaalisessa mediassa. Eli en voi automaattisesti ajatella, että työni kulkee elämäntilanteeni mukana, jos haluan tehdä ainoastaan omaa sosiaalista mediaa työkseni. Tämä vaikuttaa varmasti ulkopuolisen korvissa todella sekavalta ja ehkä vähän turhaltakin pohtimiselta, mutta on vain pakko olla varautunut tuohon kaikkeen.

Olen kertonut viime kuukausina niin paljon yleisesti toiveistani tulevaisuuden suhteen, ettei ehkä ole tarpeellista taas kerran pidemmin avata toiveitani suhteesta, perheestä ja vakiintumisesta. Niiden kanssa ei voi kiirehtiä ja toisaalta ei olekaan mikään kiire. Toive on suuri, mutta pärjään kyllä. Minulla on vielä paljon aikaa edessä.

Eli kaiken kaikkiaan siirryin uudelle vuosikymmenelle todella hyvin fiiliksin, ilman minkäänlaista kriisiä tai panikointia. Itse asiassa ehdin päivän aikana moneen otteeseen unohtamaankin, että hei, täytin juuri 30! Eli täydestä sydämestäni voin sanoa, ettei kolmikymppisenä olo ole yhtään hassumpaa. 😊

Kuvat Joanna Suomalainen