Slider

Onko koskaan tarpeeksi riittävä?

maanantai 24. helmikuuta 2020

Helmikuu on ollut todella omituinen ja omalla tavallaan raskas. Kuukauteen on kuulunut ihania asioita ja varmasti jonkun ulkopuolisen silmissä kuukauteni on ollut lähes kadehdittava muun muassa matkustelun takia. Oikeasti kuukausi on ollut minulle raskas ja suurimman osan olen voinut huonosti. Tai en sillä tavalla huonossa olossa rypien huonosti, vaan olen ollut todella väsynyt ja monet asiat ovat tuntuneet pakkopullalta ja yhdeltä suorittamiselta. On tapahtunut ihania asioita ja olen huippu innoissani monesta tulevasta jutusta ja sen takia on hieman harmittanut, etten ole pystynyt olemaan näistä asioista todella onnellinen.

Tässä kuussa on tapahtunut paljon, joista osa oli suunniteltua ja osa tapahtui aivan yllättäen. Ehkä raastavin juttu koko kuussa on sen aiheuttama mood swing ja se, miten toisena päivänä olen todella onnellinen ja toisena taas tunnen itseni huonoksi ja riittämättömäksi. Varsinkin ihmissuhteet ovat vetäneet minut ihan äärirajoille ja fiilis on todella ristiriitainen. En koe tuntevani, etten koskaan tapaisi ihanaa tyyppiä, mutta jotenkin päällä on eräänlainen luottamuspula. Pelkään välittää muista tai luoda yhtään mitään odotuksia ihmisten varalle, koska niin monet ihmissuhteet tuntuvat olevan hetkellisiä ja pinnallisia. Ihmisten tapaaminen on minulle helppoa ja tapaan mielelläni ihmisiä pienellä kynnyksellä, mutta siitä huolimatta aina taustalla painaa ajatus kelpaamattomuudesta ja päällä on suojakuori. Minullahan on ollut tosi iso tunnelukko hylätyksi tulemisen pelosta ja ehkä tämä on nyt taas vahvistunut kokemani myötä ja siksi päällä on niin kova suojakuori.

Istanbulissa koin pitkästä aikaa puhdasta onnellisuutta ja olin todella rentoutunut. Nautin siitä, että sain olla uudessa ympäristössä tuntien kuitenkin oloni kotoisaksi ja vaikka vietin yli viikon ilman ystävien seuraa, tunsin itseni vähemmän yksinäiseksi, kuin viimeisten kuukausien aikana. Minulla on todella ihania ystäviä ja niiden suhteen en koe yksinäisyyttä, mutta ehkä kaikki ne ihmissuhteiden epävarmuudet ovat saaneet minut tuntemaan itseni yksinäiseksi, vaikka käytännössä en ole yhtään yksinäinen. Välimatka kaikkeen kotona olevaan ja ihmisiin, joiden kanssa vietän yleensä aikaa, teki hyvää. Nautin myös siitä, että sain olla tavoittamattomissa eikä muut ihmiset asettaneet minulle odotuksia.

Olen tunteiden osalta todella kokonaisvaltainen ihminen ja se miten tunnen ja mikä fiilis minulla on, heijastuu usein kokonaisvaltaisesti elämääni. Se, että ihmissuhteet ovat saaneet minut epävarmaksi ja kokemaan riittämättömyyden tunteita, koen samaa töiden osalta. Nyt on muutamien juttujen osalta menossa sellainen vaihe, että rintaan vain puristaa kaikkien to do -listojen ja minuun asetettujen odotuksien takia. Istanbulissa tämä katosi noin viikoksi, mutta paluuta edeltävänä iltana se fiilis palasi. Viime viikonloppu meni tämän takia todella erikoisessa mielentilassa, enkä pidä itsestäni yhtään tällaisena: en pysty keskittymään mihinkään, olen todella kireä ja läsnäolo on lähes mahdotonta. Minulle on muutenkin nykyään todella vaikeaa olla kykeneväinen 100% läsnäoloon ja ollessani tällaisessa mielentilassa, on  läsnäolo ollut koko alkuvuoden todella vaikeaa. Haluaisin harjoittaa sitä ja oikeasti oppia siinä paremmaksi, mutta nyt on vain niin paljon kaikkea meneillään ja tulossa, etten ole kykeneväinen opettelemaan mitään uutta. Oikeastihan tämä olisi juuri se hetki, kun tällaisen opettelu olisi tärkeää, mutta en vain pysty siihen.

Onneksi kuitenkin kaiken kaikkiaan olo on ihan ok ja muun muassa pystyn nauttimaan työn teosta ja olen fiilistellyt monia onnistumisia, ystävien kanssa vietetystä ajasta ja mieli ei ole jatkuvasti alakuloinen. Kuitenkin pohjalla on pientä melankoliaa, surua ja paineita olla riittävä, eikä kaikki kivat jutut tunnu niin megakivoilta, kuin niiden pitäisi. Tunteet ja omien tuntemuksien hyväksyminen ja käsittely on joskus vaikeaa ja koen, ettei ihmiset osaa koskaan täysin käsitellä omia tunteitaan. Se, miltä mikäkin tunne milloinkin tuntuu, riippuu niin paljon elämäntilanteesta ja sen kokonaisuudesta.

Höh, tulipas masentava teksti heti uuteen viikkoon, vaikka ulkonakin on aivan ihana aurinkoinen sää ja valo piristää. Mutta tänään tällaiset fiilikset ja olen varma, että loppuviikkoa kohden mielialakin kohenee. Tällä hetkellä kalenterin välissä oleva to do -post it lappunen vaan tuntuu ahdistavalta, mutta varmasti sitä myöten, kun juttuja saa viivattua yli, eli mielikään ole enää niin painuksissa.

Ihanaa alkanutta viikkoa! ❤️

Kuvat Uğur Cankurt

4 kommenttia:

  1. Ihana, avoin ja rehellinen teksti. <3 Samaistun joihinkin tuntemuksiin, kaikkea hyvää tähän viikkoon!

    -Laura / Laura Loukola Beauty Blog

    VastaaPoista
  2. Jos löydät jostain Raamatun niin luepa psalmeja, itseäni ne ovat lohduttaneet paljon..terv. samanlaista hylkäämistä kokenut.

    VastaaPoista
  3. Rohkea ja avoin kirjoitus! Samaistun tunteisiisi, sillä myös minä olen diagnosoinut itselläni hylkäämisen tunnelukon ja usein sen aktivoituessa sitä on ihan kädetön tekemään mitään. Näillä hetkillä olen yrittänyt vetää happea, keskustella läheisten kanssa ja nukkua ahdistuksen yli. Usein nuo ovat onneksi auttaneet. Olen jo hyväksynyt, että tunnelukko ei varmaan koskaan purkaudu täysin, mutta parhaansa täytyy yrittää. Sulle haluan sanoa, että riität juuri tuollaisena <3

    VastaaPoista
  4. Suosittelen kirjaa "Tunne lukkosi":) t: Anniina

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Kaikki asialliset kommentit julkaistaan.

Theme Designed By Hello Manhattan

Copyright

Copyright Mikaela Koskela