Slider

Miltä tuntuu, kun haluaa kuolla ja Baby Jane elokuva

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Kaupallinen yhteistyö Future Film

En ole vuosiin puhunut kovin avoimesti nuoruuden masennuksestani. Olen sivumennen sivuuttanut aihetta, mutta kukaan ei taida tietää mitä masennusoireita minulla oli ja mitä pääni sisällä pyöri tuolloin, yli 10 vuotta sitten. En ole koskaan kertonut kenellekään miltä tuntuu olla todella masentunut. Niin masentunut, että haluaisi tappaa itsensä, eikä löydä voimia kamppailla pahaa oloa ja masennusta vastaan.

Kävin viime viikolla katsomassa ensi-iltansa 8.3. saavan Baby Jane-elokuvan, joka on Sofi Oksasen romaaniin perustuva kahden naisen välinen rakkaustarina. Elokuva kertoi kaunistelematonta tarinaa mielenterveysongelmista ja seksuaalisuudesta, josta harvoin puhutaan ääneen sekä näytti todenmukaisesti sen, miltä tuntuu kärsiä paniikkihäiriöstä. Elokuva herätti minussa todella paljon ajatuksia ja niiden rohkaisemana halusin kertoa oman tarinani.

Sairastuin todella vakavaan masennukseen yläasteen yhdeksännellä luokalla eikä selkeää syytä masennustilan laukeamiseen oikeastaan edes ollut. Pärjäsin hyvin koulussa, minulla oli paljon ystäviä, seurustelin ja perheessäämme oli kaikki todella hyvin. En pysty osoittamaan sormella syytä tai henkilöä, joka olisi aiheuttanut minussa niin voimakkaan ahdistuksen, etten pystynyt hetkeen käymään koulussa ja aloin puhumaan itseni tappamisesta. Sisälläni vain velloi todella paljon itseinhoa ja ahdistusta, joka väsytti niin paljon, että olisin vain halunnut lähteä pois. Saada rauhan ahdistukselta, pahalta ololta ja itkulta. Yläasteen ja lukion välinen kesä meni vielä joten kuten ihan ok, mutta syksyn tullen voin niin huonosti, etten pystynyt aloittamaan opintojani lukiossa. Olin päässyt haaveilemaani lukioon toiselle paikkakunnalle, mutta pakon saattelemana jouduin vaihtamaan kotipaikkakunnan lukioon pystymättä aloittamaan opintojani edes siellä. Ensimmäisenä lukiovuotenani suoritin masennuksen vuoksi ainoastaan pari lukiokurssia.

Minua pelottaa kirjoittaa tämä ja antaa kasvot vakavalle masennukselle, joka on vaatinut nuorisopsykiatrista osastohoitoa. Syy, miksen käynyt normaalisti ensimmäistä lukiovuottani johtui siitä, että jouduin ensimmäisen lukiovuoteni syksyllä akuuttilähetteellä osastohoitoon kriittisen masennuksen ja itsetuhoisuuden vuoksi. Itsetuhoisuuteni ei ole ikinä ollut näkyvää, kuten viiltelyä, vaan se liittyi ainaostaan toiveeseen kuolla. Tuolloin oli vaikea käsittää, että olen muka niin huonossa kunnossa, etten voi olla kotona. Kärsin niin pahasta ahdistuksesta, etten pystynyt käymään koulussa ja vanhempani joutuivat pelkäämään minun puolestani. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin osastohoito ja päästää perheeni jatkuvasta pelosta. Ennen osastolle joutumista olin jo yrittänyt itsemurhaa pari kertaa edeltävän puolen vuoden aikana.

Jouduttuani osastohoidolle monet ystäväni hylkäsivät minut, joka laski entistä enemmän elämäniloani. Se, että joku tarvitsee apua mielen herkkymisen vuoksi, ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä ja jälkeenpäin olen ajatellut, että ihmiset, jotka hylkäävät ystävän pahimmalla hetkellä, eivät ole niitä, joita me tarvitsemme elämäämme. Tärkeimmät kyllä jää ja tästä syystä olen todella kiitollinen silloiselle poikaystävälleni, joka tuki ja rakasti minua vilpittömästi. Ei ole varmasti helppoa 16-vuotiaana nuorena joutua käsittelemään oman tyttöystävän vaikeaa masennusta ja itsetuhoisuutta. Ulkopuolisten on todella vaikea ymmärtää masentunutta ja usein kehoitetaan vain ottamaan itseä niskasta kiinni. Ei ymmärretä jatkuvaa väsymystä ja ahdistusta. Jotkut kärsivät sekamuotoisesta bipolaarisesta mielialahäiriöstä, toiset vajoavat syvään masennukseen ja itsetuhoisuuteen, toiset oireilevat vakavaa masennusta näkymättömämmin. Asia, jonka opin osastohoidossa on, ettei päällepäin voi ikinä tietää kuka kärsii mielenterveysongelmista. Me olimme kaikki täysin normaaleja nuoria, joiden mielenterveys oli herkkynyt syystä tai toisesta. Toisille riitti lyhyempi osastojakso pahimman yli pääsemiseen, toiset tarvitsivat pidempää, jopa vuosien hoitoa. Siitä huolimatta olimme jokaisen tasavertaisia ja yhtä arvokkaita. Ketään ei syrjitty tai vähätelty. Tällaista tasavertaisuutta toivoisin siihen, miten mielenterveysongelmista kärsiviä tai kärsineitä kohdeltaisiin.

Olenko nyt huonompi ihminen, koska olen voinut niin huonosti, että olen yrittänyt itsemurhaa? Toivottavasti en ja jos olen, toivon ettei minun tarvitse olla tekemisissä niiden henkilöiden kanssa, jotka muuttavat mielipiteensä minusta tämän kertomisen jälkeen. Baby Jane-elokuvassakin korostettiin sitä, että itsemurha on aina itsekäs teko. Se, että yrittää tappaa tai tappaa itsensä johtuu harvemmin siitä, että haluaisi pahaa kenellekään muulle. Siinä vaiheessa, kun on niin syvällä omassa pahassa olossa, että kuolema tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, ei ajattele ketään toista. Ajattelee vain, että haluaa edes hetkeksi rauhan omilta ajatuksilta. Haluaa vain päästä nukkumaan ja lepäämään. Haluaisi saada aikalisän. Vaikka kuolema on lopullista, itse mietin usein itsemurhaa yrittäessäni ainoastaan sitä, että haluan levätä edes hetken. Olla miettimättä mitään. Mielessäni ei edes käynyt se, miltä perheestäni tuntuu löytää minut elottomana ja nähdä sairaalassa tiedottomassa tilassa olematta varma tulenko palaamaan heidän luokseen. Ajattelin ainoastaan itseäni.

Tiedän, että kertomaani tarinaan on helpompi suhtautua, koska olin nuori ja alaikäinen. Ennen täysi-ikäisyyttäni olin jo hyvässä kunnossa ja elin kohtuullisen normaalia elämää satunnaisia ahdistuneisuuskausia lukuunottamatta. Jouduin käymään terapiassa ja söin mielialalääkkeitä, mutta harva edes tiesi menneisyydestäni. Suurin osa lukioystävistäni ei edes tiennyt, että olin koskaan kärsinyt itsetuhoisesta masennuksesta. Olin nuori siinä missä muutkin. Aikuisten mielenterveysongelmiin taas suhtaudutaan edelleen paljon ankarammin. Jos aikuisen mieli herkkyy edes lievästi masennuksen puolelle, koitetaan sitä usein piilotella parhaansa mukaan. Nykyisin on ehkä hieman trendikästäkin käydä terapiassa, mutta jos masennus on työkykyä heikentävää tai vaatii lääkehoitoa, ollaan siitä usein hiljaa. Pelätään tuomitsemista ja jopa työpaikan menetystä. Kaikki F-diagnoosit yritetään peitellä jonkin toisen oireen alle. Jopa burn out tuntuu olevan hyväksyttävämpää, kuin mielenterveyden häiriöt. Joskus jopa tuntuu siltä, että unohdetaan, ettei mielenterveyden häiriö ole kenenkään valinta. Sitä, kuka sairastuu, ei voi mitenkään ennustaa eikä sairastumisen ennaltaehkäisyyn pysty välttämättä vaikuttamaan tarpeeksi ajoissa.

Baby Jane-elokuva paneutui eniten paniikkihäiriöön ja sen aiheuttamaan ahdistukseen muun muassa julkisilla paikoilla liikkumiseen. Siihen, miltä tuntuu, kuin kaikki tuijottaisivat ja "normaali" elämä ei onnistu. Mielestäni elokuva kuvasi paniikkihäiriötä erittäin todenmukaisesti ja myös sitä, kuinka vaikeaa lähimmäistenkin voi olla suhtautua mielenterveysongelmaiseen. Toivotaan, että toinen voisi vain olla normaali ja elää kuten muutkin. Lopettaa olemasta sairas.

Suosittelen todellakin Baby Janen katsomista ja keskittyä sen tarinaan sekä sanomaan. Elokuva saa tosiaan ensi-iltansa tällä viikolla, 8. maaliskuuta ja sen pääosissa nähdään Katja Gauriloffin ohjaamana Roosa Söderholm ja Maria Ylipää, jotka tekivät ihan mielettömän hyvät roolisuoritukset.

Olisi ihan mahtavaa, jos jakaisitte omia ajatuksia mielenterveysonglemista ja siitä, oletteko te joutuneet kohtaamaan niitä omassa elämässänne.


Kuvat Jutta

5 kommenttia:

  1. Kiitos koskettavasta kirjoituksesta.
    Kärsin itse myös vuosia ahdistuneisuudesta ja syömishäiriöstä, ja minulla oli myös itsetuhoisia ajatuksia ja suunnitelmia. Nyt voin paremmin, 3 terapia loppui muutama vuosi sitten. Itsetuhoisuus on tietyllä tavalla "jäänyt päälle" siinä mielessä, että jos elämässä on erittäin stressaavampi vaihe, itsetuhoiset ajatukset tulevat ikään kuin "automaationa". En aina osaa käsitellä niitä, ja niiden tuleminen ahdistaa, vaikka yrittäisin järjellä ajatella, että ne ovat vain ajatuksia.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kun jaoit tarinasi, on tärkeää antaa mielenterveysongelmille kasvot. Muussa tapauksessa niiden stigmatisointi vain jatkuu. Olet rohkea selviytyjä!
    Itse olen sairastanut keskivaikean masennuksen ja lapseni aikanaan todella vaikean itsetuhoisen masennuksen. Molemmat voimme nykyään hyvin, mutta elämän oli pitkään todella synkkää ja pimeää. Kuten sanoit, sairastuminen ei ole koskaan kenenkään oma valinta, ja on vaikea tietää, mikä milloinkin sysää nämä asiat liikkeelle.
    Toivon sinulle kaikkea hyvää!

    VastaaPoista
  3. Olet rohkea, kun jaoit tarinasi!
    Pakko myöntää, että aiemmin ajattelin masentuneiden olevan masentuneita vain omasta valinnastaan... Kunnes sairastuin itse masennukseen ja sain todellakin kokea sen älyttömän ahdistuksen ja voimattomuuden. Ensimmäinen reaktioni oli silloin, että enhän minä voi olla masentunut sillä syön terveellisesti, liikun ja olen vahva luonteeltani ja osaan sysätä ikävät tunteet sivuun ja jatkaa elämää murehtimatta. Mutta lopulta kun on koko ikänsä jättänyt kaikki ikävät asiat käsittelemättä niin se vyyhti purkautui lopulta. Pitkä sairasloma töistä ja sen jälkeen sain tehdä puolitettua työpäivää (vieläkin muistelen lämmöllä sen aikaista työnantajaani, miten ymmärtäväisiä siellä oltiin!<3) ja terapia auttoivat minua toipumaan hiljalleen. Mutta edelleen huomaan, etten ole enää se sama ihminen mitä ennen sairastumistani olin. Olen nykyisin paljon stressiherkempi, pelkään olla onnellinen ja sen myötä olen alkanut kärsimään luulosairaudesta ja saanut paniikkikohtauksia. Inhottavaa miten suuri tabu mielenterveys ongelmat ovat, en itsekkään halua puhua menneisyydestäni tai nykyisistä peloistani kellekkään esimerkiksi nykyisessä työyhteisössä juurikin peläten sitä, että ihmiset ajattelevat sen jälkeen että olen heikko ja jollakin tavalla huonompi ihminen.. Ja tosiaan, ihmisestä ei todellakaan näy ulospäin onko hän masentunut! Oma masennukseni opetti minulle sen, että en enää tuomitse tai arvostele ketään koska en tiedä mitä siellä on taustalla.

    VastaaPoista

kiitos kommentista!

Kaikki asialliset kommentit julkaistaan.

Theme Designed By Hello Manhattan

Copyright

Copyright Mikaela Koskela