Slider

Ihmiset on tehty rikottaviksi

torstai 10. tammikuuta 2019


Onko meistä kukaan täysin ehjä?

Täydellinen, kokonainen, turmeltumaton, yhtenäinen tai särötön?

Tuskin.

Mietin viime viikolla nolostumista ja häpeää. Näiden tunteiden aiheuttamaan olotilaa ja sitä, kuinka vaikeaa saattaa olla koota itsensä sen jälkeen, kun kokee mokanneensa. Myös silloin, kun moka on ihan pieni. Saattaa käydä pikku juttu, jota muut eivät välttämättä edes huomaisi, mutta itsestä tuntuu tosi pahalta. Hassua, miten oman pään sisälle saattaa syntyä iso ajatusten aallokko, joka saa miettimään ja pohtimaan tapahtunutta aivan liikaa. Ei vain meinaa millään päästä yli, edes häpeästä tai nolostumisesta, joka on meille kaikille lähes arkipäivää. Sattuuhan sitä, ihan jokaiselle.

Rikkoudumme jatkuvasti fyysisesti - tulee haavoja, mustelmia ja ruhjeita. Fyysiset haavat on yllättävän helppo parantaa ja niihin voi riittää ainoastaan laastari ja lohdutus. Mielen rikkoutuminen taas on monimutkaisempaa. Paljon vaikeampi korjata, eikä siihen auta vain lohdutukset, halaukset, lempeät sanat ja laastarit. "Kyllä se siitä" tai "Älä murehdi" ei todellakaan auta tai korjaa yhtään mitään.

Olen sitä mieltä, että meidät on tehty rikottaviksi. Synnymme ehjinä, jonka jälkeen rikkoudumme pala palalta. Rikkoudumme, jotta voimme tulla paremmiksi, löytää itsemme ja heikkoutemme, oppia tuntemaan asiat, jotka tuovat meille mielihyvää, sekä asiat, jotka vetävät meitä alaspäin. Jäin miettimään, että millaista elämä edes olisi, jos eläisimme päivästä toiseen naiivina ilman epäonnistumisia ja rikkoutumisia? Miten näkisimme maailman tai muut ihmiset? Luulen, että olisimme paljon itsekkäämpiä. Emme varmastikaan pystyisi samalla tavalla olemaan lempeitä ja kilttejä muita, tai edes itseämme kohtaan, jos emme joutuisi koskaan kohtaamaan rikkinäisiä ihmisiä tai olemaan itse se, joka on särkynyt monta kertaa.

Rikkinäisyys ja rikkoutuminen voi olla isoa tai pientä, ehkä jotain siltä väliltäkin. Rikkinäisyyttä, joka korjaantuu itsestään, kunhan annamme sille aikaa - ehkä riittää päivä, mahdollisesti korjaamiseen vaaditaan useita vuosia. On myös paljon rikkinäisyyttä, jota emme pysty korjaamaan itse, vaan tarvitsemme apua läheisiltä tai ammattilaisilta. Erityisesti mielen rikkinäisyys, joka tekee meistä herkempiä ja hauraampia, sekä samalla alttiimpia aistimaan ja tuntemaan muiden ihmisten tunnetiloja ja käytöstä, on rikkinäisyyttä, joka voi olla haastava korjattava. Mielen rikkinäisyyttä ei kuitenkaan saisi nähdä heikkoutena eikä sairautena, vaan meille annettuna mahdollisuutena uusiutua ja oppia omat voimavaransa. On inhimillistä rikkoutua ja olla rikkinäinen, täynnä pieniä tai suurempia säröjä.

On hieman pelottavaa, kuinka piilossa ihmisten rikkinäisyys voi olla ja kokonaiselta näyttävän ulkokuoren alla voi olla paljon näkymättömiin hiottuja säröjä tai palasia, jotka ovat vielä liimaamatta takaisin yhteen. Rikkinäisyyden syynä voi olla monet pienet pettymykset ja epäonnistumiset tai elämän suuremmat traumat ja kriisit. Voimme kokea olevamme täysin rikki. Niin rikki, ettei korjaamisessa ole mitään järkeä. Tässä vaiheessa kuitenkin olisi tärkeä pysähtyä ja antaa korjaantumiselle mahdollisuus. Kaikkea ei välttämättä pysty korjata, eikä edes tarvitse. Kuten Jutta kirjoitti tekstissään, on rikkinäisyys myös vahvuus ja tuo ihmiseen oman kauneutensa. Täytyy olla vahva, että kykenee korjaamaan itsensä kerta toisensa jälkeen tai ylipäätänsä edes olemaan vastaanottavainen eheytymiselle. On myös mahdollista jatkaa elämää sirpaleisena, mutta onko siinä järkeä? Edes osittain korjattu on kestävämpi, kuin täysin sirpaleinen.

Kokoamme palasia takaisin yhteen joka kerta, kun nolostumme, mokaamme tai häpeämme. Joudumme korjaamaan säröjä, kun meitä satutetaan tai me satutamme. Palojen kerääminen ja niiden korjaaminen takaisin kokonaiseksi on osalle arkipäivää, eikä prosessi tee meistä heikompia. Ei, vaikka olisimme kerran tai useammin rikkoutuneet täysin pirstaleiksi ja koonneet itsemme edes osittain takaisin kasaan. Tuntemalla oman haurautemme, pystymme näkemään ja kohtamaan myös muiden säröt ja kolhut.

Matkalla ehjästä rikkinäiseksi ja rikkinäisestä ehjäksi, katoaa matkan aikana useita paloja. Isoja tai pieniä paloja, joita korvataan uusilla - muistoilla, kokemuksilla ja ihmisillä. Paloista voi myös koota jotain täysin uutta. Se, mitä olimme ennen rikkoutumista ei määrittele sitä, mitä meidän tulisi lopulta olla. Emme ole tai tule koskaan olemaan täysin ehjiä tai valmiiksi rakennettuja ja joskus rikkoutuminen ja särkyminen voi olla parasta ja kauneinta, mitä meille voi tapahtua.

Miten te näette ja koette ihmisten rikkinäisyyden?

Kuvat Jutta

4 kommenttia:

  1. Onpa jotenkin lohduttava teksti. ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mimmi ❤️ Ennen julkaisua oli todella ristiriitaiset fiilikset, että kannattaako tätä edes julkaista. Onneksi päädyin julkaisuun :)

      Poista
  2. Jotenkin hassua miten samalla tavalla ajattelen tästä. Mä koin ennen olevani se supervahva tyyppi joka pystyy aina seisomaan selkä suorassa ja johon ei maailman jekut vaikuta. Kunnes. Kunnes tuli liian monta vastoinkäymistä putkeen, aina kun sain itseni kuopasta ylös niin universumi keksi taas jotain ikävää mun tielle. Mieli meni rikki, ja huomasin etten enää pääsekään niin helposti ylös sieltä kuopasta. Mutta se oli myös tosi silmiä avaava kokemus, ja osasin yhtäkkiä katsoa mun läheisiä ja ympäristöä ihan eri tavalla. Jokaisella on ollut vaikeeta, jokainen on joutunut yksin selviimään ties mistä jutuista. Jotenkin toi oivallus sai mut arvostamaan kaikkia ihmisiä mun ympärillä paljon enemmän, ja tajuumaan ettei ikinä voi tietää kuinka kamalia juttuja toinen on omassa mielessään joutunut ylittämään.
    Viime talvena itkin kaverille mun keittiön pöydän ääressä sitä, etten ikinä olis uskonut että mä menen rikki tällä tavalla, koska mä oon mä - vahva ja itsenäinen, muiden tuki ja turva. Mun ystävä sanoi mulle just tän mikä on sun postauksen sanoma: jokainen on vähän rikki, ja just se tekee meistä meidät. Mä oon vielä vähän palasina, mutta pikkuhiljaa ja päivä kerrallaan mä kokoan itsestäni vahvemman ja paremman, mua itseäni varten.

    Kiitos blogista Mikaela. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä siitä, että oma niin sanottu kuopassa käyminen antaa täysin erilaisen kuvan maailmasta ja itse havahtuu realiteettiin, ettei olekaan vahva eikä aina tarvitsekaan. Ei sinun eikä kenenkään muunkaan. Ja ole hyvä! Ihanaa talvea ja kevään odotusta <3

      Poista

kiitos kommentista!

Kaikki asialliset kommentit julkaistaan.

Theme Designed By Hello Manhattan

Copyright

Copyright Mikaela Koskela