Slider

Millaista elämää luulin eläväni 28-vuotiaana?

lauantai 25. elokuuta 2018

*Affiliate-linkki
Jos olisin 15 vuotta sitten kirjoittanut itselleni kirjeen, jossa kuvailen elämään 28-vuotiaana, olisin aivan varmana mennyt pahasti pieleen. 13-vuotias minä olisi ollut varma, että 28-vuotiaana minulla on vakituinen työ, olen käynyt yliopiston, olen naimisissa, asumme yhdessä ja ehkä minulla olis lapsia - adoptoituja tai omia. Silloin ikänä 28 tuntui todella vanhalta. Tuntuihan tuolloin kolme vuotta vanhempi isoveljenikin niin aikuiselta. Tuolloin en osannut edes ajatella, että olisi muita vaihtoehtoja tai suuntia rakentaa elämää, kuin se perinteinen perhemalli.

Olen pienenä vannonut, että haluan naimisiin alle 25-vuotiaana. Nyt tuo tuntuu ihan hullulta ja alle 25-vuotiaana vakiintuneet vaikuttavat mielestäni todella nuorina sitoutuneilta. Itse en ole ilman parisuhdetta siksi, etten haluaisi vakiintua tai siksi, että haluaisin mieluummin viettää villiä sinkkuelämää. Osittain oma valintani pysyä yksin on johtunut siitä, että haluan kulkea omia polkujani, toteuttaa haaveita ja etsiä itseäni. Tuntuu pelottavalta edes miettiä, että tässä iässä voisin aivan hyvin olla äiti ilman, että olisin saanut lapsia edes erityisen nuorena. Niin hassua, miten suhtautuminen ikään muuttuu sen myötä, kun itse kasvaa vanhemmaksi. Tosin 15 vuodessa maailman on muuttunut paljon, joka osaltaan on vaikuttanut meihin kaikkiin sen suhteen, miten tarkastelemme maailmaa. Nykyään ei edes oikein voi määritellä mikä olisi se perinteinen ja "oikea" perhemalli tai tapa elää. Olen aina ollut todella avarakatseinen ja mielestäni on mahtavaa, että niin sanottu perinteinen perhemalli on alkanut kadota ympäri maailmaa.

Jos vertaamme itseämme ja elämäämme meidän vanhempien elämään saman ikäisenä, ovat ne kuin yö ja päivä. Perhemalli sekä suhtautuminen työhön ja vapaa-aika oli täysin erilaista verrattuna maailmaan, jossa elämme nyt. Olen syntynyt lama-ajan aikana ja äitini oli 29 saadessaan minut - eli lähes saman ikäinen, kuin mitä minä olen nyt. Tarinoita kuunnellessa ja valokuvia katsoessa olen tuntenut helpotusta siitä, että nykyään on hyväksyttävää kulkea omia polkuja ja olen kasvanut ulos ala-asteen unelmistani. Oikeastaan olen todella onnellinen, etten ole vieläkään sitoutunut vaan olen saanut mennä ja tulla mielen mukaan.

Sen jälkeen, kun mielessä alkoi pyörimään muutkin asiat, kuin Barbiet ja hoitohevoset, aloin kiinnostumaan ei-niin-perinteisistä tavoista elää elämääni. Jo yläasteella haaveilin vapaaehtoistyöstä kehitysmaassa ja adoptiosta, eri kulttuurit kiehtoivat minua ja ylipäätänsä olin kiinnostunut seksuaalivähemmistöistä. Loppukesästä kirjoitinkin, etten näe mahdottomana ajatuksena parisuhdetta naisen kanssa, jos oikea nainen tulisi elämääni. Voi olla, että eroperheessä kasvaminen on omilta osin tehnyt minusta todella avarakatseisen erityisesti perhe- ja ihmissuhteiden osalta, vaikkakin isovanhempieni puolelta on tullut omanlaista painetta valita se tuttu ja turvallinen tie, eli aikainen vakiintuminen, yliopisto ja tasainen perhe-elämä.

"En koe turvallista 37,5h viikossa-työtä omakseni vaan kokoan mieluummin palapeliä, joka sisältää paloja kaikesta, josta nautin."

Olen elämäni aikana asunut yhdeksässä eri kaupungissa, joista kolme on ollut vakituisia kotikuntia ulkomailla. Lukion viimeisellä luokalla heitin roskikseen haaveen yliopistosta ja valitsin välivuoden kautta opinnot ammattikorkeakoulussa. Uraorientoitunut ajatusmaailma alkoi säröilemään ja korissa alkoi painamaan enemmän kokemukset ja unelmat. Nyt CV:ssäni on toistakymmentä työpaikkaa ja tällä hetkellä teen töitä kevytyrittäjänä oman blogin kautta, myyjänä vaatekaupassa ja ensi kuusta lähtien lyödään lisää kapuloita rattaisiin, kun aloitan kolmannen työn digitaalisen markkinoinnin parissa. Ei todellakaan mikään perinteinen uramalli, mutta tämä on se juttu, joka tekee minut onnelliseksi. En koe turvallista 37,5h viikossa-työtä omakseni vaan kokoan mieluummin palapeliä, joka sisältää paloja kaikesta, josta nautin. Toki jossain vaiheessa tulee varmasti vastaan tilanne, kun joudun tekemään valintoja, mutta nyt nautin tästä nuoruuden innokkuudesta tehdä vähän kaikkea. Kymmenen vuotta sitten en olisi osannut edes kuvitella työni olevan joskus tällaista! Toisaalta minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut mitään viidenvuoden suunnitelmia esimerkiksi urani suhteen, vaan olen elänyt fiiliksen mukaan ja urahaaveeni ovat muuttuneet sen mukaan, kuinka olen itse kasvanut henkisellä puolella. Ehkä juuri senkin takia olen viihtynyt blogin parissa niin kauan, koska tämä on ollut paikka, joka on luonut mahdollisuuden toteuttaa itseäni senhetkisen elämäntilanteen mukaan.

Paita Cubus/Housut Bershka/Laukku Zara/Kello Daniel Wellington (saatu)/Kengät Nike Air Max 95*

Vaikka tunnen itseni onnekkaaksi ja rakastetuksi nykyisessä elämäntilanteessani, on viimeisen parin vuoden aikana tullut satunnaisia kateudenpistoja henkilöitä kohtaan, joilla on vakaa parisuhde ja selkeä kuva tulevaisuudesta. Toisinaan haaveilen salaa perhe-elämästä ilman haahuilua elämäntilanteesta toiseen, mutta toisaalta taas en ikinä haluaisi elää elämää, jossa miettisin jo nyt, että kunpa olisin valinnut toisin. Toki joitain tempauksiani olisin voinut jättää välistä, mutta en ainakaan voi sanoa, etten olisi elänyt täysillä elämääni enkä ainakaan ole valinnut toisen minulle toivomaa polkua. Tietenkään vakaa perhe-elämä ja sitoutuminen ei poissulje sitä, ettei tuntisi elävänsä täysillä, vaan tarkoitan sitä, etten halua joutua tilanteeseen, jossa katuisin tekemättömyyttä tai unelmien seuraamattomuutta. Olen haaveilija ja unelmoija, joka tuntee elävänsä, kun takataskussa on muistoja ja hyvällä tavalla niihin liittyvää haikeutta. Sydämessäni on ikuisesti paikka muutamalle ihmiselle, joita en olisi koskaan tavannut, jos en olisi seurannut intuitiotani. Kukaan näistä ihmisistä ei enää kuulu aktiivisesti elämääni, mutta olen onnellinen, että sain kokea hetkeni heidän kanssaan.

Elämäntyylini vuoksi olen joutunut luopumaan monista asioista, mutta vastapainona olen saanut paljon - hyvässä ja pahassa. Vakaudesta luopuminen on kasvattanut minusta vahvan ihmisen ja antanut minulle itseluottamusta sen suhteen, että tilanteessa kuin tilanteessa kyllä pärjää. Olen selvinnyt yksin, mutta tarvittaessa pyytänyt apua ja tukeutunut muihin. Luulin, että 28-vuotiaanan tukipilarini olisi aviopuolisoni, mutta ei perhe ja lähimmät ystävätkään ole hullumpi vaihtoehto. He kuitenkin loppupeleissä ovat ne, jotka (toivottavasti) tukevat jokaisessa tilanteessa.

Vuosia oloni on ollut aika levoton, mutta Helsinkiin muuton jälkeen jotain tapahtui. Nyt olo on jotenkin todella rauhallinen ja levollinen. Tunnen pitkästä aikaa oikeasti olevani kotona. Ehkä nyt on aika asettua ja alkaa rakentamaan sitä elämää, jota 15 vuotta sitten luulin eläväni tämän ikäisenä. Tai vaihtoehtoisesti löytää rinnalleni sielunkumppani, jolla on yhtä villi sielu, kuin minulla. Aika ja kohtalo näyttää.

Ihanaa viikonlopun jatkoa!

Kuvat Jutta, edit minä

4 kommenttia:

  1. Osaan osiattain samaistua. Olin varma että olisin noin 25-26v vakaassa parisuhteessa miehen kanssa. Toisin kävi. Viihdyin vähän liiankin hyvin itsekseni. Nyt olen 31v ja vasta nyt löytänyt ihanan naisen kenen kanssa jakaa elämänsä. Ei koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Avoimella miellä eteenpöin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksin oleminen on helppoa, koska on tavallaan ainoastaan itse oman onnensa seppä (kauhea sanonta :D). Tuo tunne on todella koukuttava ja siitä ei kovin helposti luovu. Mutta aivan ihana tarina! Todellakaan ei ikinä tiedä, mihin elämä vie<3

      Poista
  2. Olipa ihana ja jotenkin rauhoittava postaus! Ikinä ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, joten päivä kerrallaan ilman isoja tulevaisuuden suunnitelmia on juuri hyvä asenne! Ja hienoja juttuja oot tuntunut päässeen tekemään ilman sitä perinteistä polkuakin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi vitsit, ihana kuulla <3 Ja elämää tulee todellakin elää päivä kerrallaan!

      Poista

kiitos kommentista!

Kaikki asialliset kommentit julkaistaan.

Theme Designed By Hello Manhattan

Copyright

Copyright Mikaela Koskela