Yksinäisyys aikuisena ja bloggaaja ystävänä

Jutta ja Iines kirjoittivat hiljattain hyvät postaukset yksinäisyydestä, jonka seurauksena aihe jäi pyörimään mieleeni. Olenko minä yksinäinen? Onko vuosien tiuha suomen ja ulkomaiden välillä muuttaminen tehnyt minusta yksinäisen?

Yksinäisyys ei aina tarkoita sitä, ettei olisi ketään, kenen kanssa viettäisi aikaa tai ei olisi kavereita. Yksinäisyys ei välttämättä ole oma valinta eikä yksinäisyys tarkoita, että olisi yksinäinen. Mielestäni yksinäisyyden voi kärjistettynä jakaa yksinäisyyden tunteeseen, joka tuntuu emotionaalisella tasolla sekä sosiaaliseen yksinäisyyteen - ei välttämättä ole ketään tai ainakaan useita, joiden kanssa tehdä jotain ja henkilö kokee itsensä yksinäiseksi, mutta toisaalta taas saattaa pitää asioiden tekemisestä yksin kuitenkaan kokematta olevansa yksinäinen. Se, mitä tunteita yksinäisyys ja yksin oleminen itsessä herättää ovat ratkaisevat tekijät negatiivisen ja niin sanotun positiivisen yksinäisyyden välillä. Jotkut viihtyvät hyvin yksin, vaikka lähipiiriin kuuluisi isokin ystäväpiiri. Itse ehkä koen, että yksinäisyys ja yksin olemisen välillä on suuri ero. Voi olla yksin ilman, että on yksinäinen. Voi olla vilkas sosiaalinen elämä, mutta tuntea itsensä yksinäiseksi. Sosiaalisten suhteiden laatu ja arjen miellekkyys ovat varmasti suuria tekijöitä siihen, onko ihminen yksinäinen.

Entä mikä on vastaus siihen, että olenko minä yksinäinen täällä Virossa? Onhan uudessa maassa asumista takana vasta kuutisen kuukautta enkä tullut tänne opiskelemaan, jolloin uusiin ihmisiin tutustuminen olisi varmasti helpompaa ja luontevampaa. Ei, minä en ole yksinäinen. Olen paljon yksin, töitä lukuunottamatta varmasti noin 90% vapaa-ajastani, mutta en silti koe olevani yksinäinen. Tottakai on päiviä, jolloin tunnen yksinäisyyden tunteita, mutta en sanoisi siltikään itseäni yksinäiseksi. Saattaa helposti vierähtää viikkokin siten, että olen viettänyt kaiken vapaa-aikani yksin kokematta itseäni missään vaiheessa yksinäiseksi. Arki vain jotenkin vie mukanaan, hankalat työajat ja sosiaalinen työ ajaa siihen, että haluan olla tietoisesti paljon yksin vapaa-aikanani. Whatsappailut ja Facebook-viestit ystävien kanssa riittävät viemään pois tuntee, että olisin yksinäinen. Iines mainitsi tekstissää tehneensä tietoisen valinnan esimerkiksi mennessään paikkoihin mieluummin yksin. Voin samaistua tuohon täysin ja välillä vähän harmittaakin, että miksi se oma aika ja yksinäisyys on minulle niin pyhä asia. Jollain tapaa monesti jopa unohdan pyytää ystäviäni mukaan, koska yksin oleminen ja tekeminen ovat minulle mieluinen asia.

Mikä sitten tulee uusiin ihmisiin ystävystymiseen, poden pientä bloggaajasyndroomaa vaikka en edes ole älyttömän suuren lukijakunnan bloggaaja. Yhdellä googlauksella tuntemattomille ihmisille aukeaa lähes kymmenen vuotta elämästäni, joka on tehnyt minusta huonon solmimaan itse uusia ystävyyskontakteja. Kynnys tehdä kontakteja uusien ihmisten kanssa tuntuu joskus todella vaikealta, koska en ikinä tiedä tunteeko henkilö "blogiminäni", onko hän tehnyt johtopäätöksiä minusta ihmisenä ja millaisen ennakkokäsityksen toinen rakentaa minusta blogini perusteella. Voin tulla täysin torjutuksi ainoastaan blogini takia ja se on aika pelottava tunne.

Onko bloggaajan ystävänä oleminen rasite ja asia, jota pelätään?

Bloggaajan olemisesta johtuen poen välillä paineita ystävänä olemisesta ja siitä, olenko hankala ystävä. Blogi ja bloggaus voi ulkopuolisen silmissä tuntua rasitteelta, koska esimerkiksi materiaalia kuvataan lähes jatkuvasti. Pystynkö olemaan 100 prosenttisesti läsnä hetkessä ja keskittyä toiseen henkilöön tarpeeksi, koska visuaalinen silmäni skannaa matkoilla, ravintoloissa ja kahviloissa jatkuvasti hyviä kuvakulmia ja sommitteluja, saatan kuvata materiaalia blogiini treffien yhteydessä tai pyydän ystävääni ottamaan minusta kuvia. Onko bloggaajan ystävänä oleminen rasite ja asia, jota pelätään? Tuoko bloggaajan kaverina oleminen velvollisuuksi, joita ei välttämättä haluaisi? Henkilökohtaisesti koen välillä negatiivisa tunteita siitä, että saatan vaatia ystävältäni tai perheenjäseniltäni täydellisiä kuvaustaitoja, visuaalisen näkemykseni toteuttamista ja siitä, että olen välillä ärsyyntynyt ja turhautunut, koska kuvat eivät ole sitä mitä halusin tai toinen aloittaa syömisen ennen kun kuvat on otettu. "Älä alota vielä, mä otan kuvat nopeesti" on lause, jota lähipiirini kuulee harmittavan usein. Olen kuitenkin todella kiitollinen siitä, että ystäväni ja perheeni auttavat minua kuvien kanssa ilman kiristystä tai pakottamista ja koska välitän heistä, jotkut tilanteet ovat jääneet harmittamaan, koska olen saattanut itse ärsyyntyä esimerkiksi huonoista kuvista (yleensähän vika mallissa, eli kuvaajassa) vaikkakin kiitän joka kerta avusta. Ääneen sanottuna en kuulosta kovin mukavalta ystävältä. Tämä varmasti selittää sen, miksi monet bloggaajat viihtyvät niin hyvin keskenään vapaa-ajalla ja solmivat läheisiä ystävyyssuhteita. Toinen ymmärtää bloggaajan elämäntavan ja materiaalin tuottaminen blogiin on yhteistä tekemistä, josta ei tarvitse kokea huonoa omatuntoa. Valokuvat ja somen päivitys ovat kahvilakäynneillä normeja, joista kummankaan ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa.

Yksin oleminen on taito, joka pitää oppia ja jota ei pidä pelätä. Yksin viihtyvät mielletään helposti yksinäisiksi ja ehkä jopa jollain tapaa oudoiksi, joka on mielestäni todella surullista. Omalla kohdallani esimerkiksi viihdyn ihmisten seurassa, mutta yhtälailla nautin yksin olemisesta, enkä tarvitse muiden henkilöiden seuraa päivittäin - voin ihan hyvin viettää vaikka koko päivän kotona laittamatta yhtäkään viestiä ystävilleni tuntematta oloani millään tavalla yksinäiseksi. Vaikken itse koe yksinäisyyden tunteita siitä huolimatta, että vietän paljon aikaa ilman kavereiden seuraa, en todellakaan väheksy niitä ihmisiä, jotka eivät osaa olla tai viihdy yksin enkä erityisesti niitä, jotka kaipaisivat seuraa, mutta joilla ole ketään kenen kanssa viettää aikaa, sillä yksinäisyys ei ole kaikkien oma valinta.

Mitä ajatuksia yksinäisyys teissä herättää? Entä voisitteko te olla bloggaajan ystävä?