Liian itsenäinen vaiko sittenkin vain pelkuri


Olen kasvanut vahvojen naisten ympäröimänä ja ainoana tyttölapsena, joka on tehnyt minusta todella vahvan ja itsenäisen nuoren naisen, poissulkematta kaikkia muita nuoruuden kasvukipuja. Äitini, isän äitini, äidin äitini sekä äitipuoleni ansiosta olen saanut avaimet elämään neljältä todella erilaiselta naiselta, joilla jokaisella on ollut oma osansa siinä, millaiseksi naiseksi olen nyt vanhemmiten kasvanut. Jokainen heistä on täysin erilainen niin luonteeltaan kuin elämänkatsomukseltaankin, mutta jokaista heitä yhdistää itsenäisyys, vahvuus, periksiantamattomuus, avarakatseisuus ja empaattisuus. Olen heidän jokaisen kanssa erittäin läheinen, kunnioitan näitä naisia koko sydämestäni ja arvostan kaikkea, mitä olen heiltä oppinut.

Tykkään puuhailla asioita yksin ja muun muassa en karsasta tukkiutuneen viemärin avaamista, osaan asentaa kattolampun, kasata Ikean huonekalut, pestä auton ja avata kuohuviinipullon. Pieniä asioita, mutta asioita jotka kallistuvat suhteessa olevilla miehen tehtäväksi. Mihin sitä miestä sitten loppujen lopuksi edes tarvitsee, kun asiat voi hoitaa myös itse? Tai soittaa isälle ;-) Tällä hetkellä elämässäni on kaikki mallillaan, olen tyytyväinen nykytilanteeseeni, mutta monien mielestä vain se yksi puuttuu. Missä on mies?


Olen viimeiset 3,5 vuotta ollut yksin. Välillä oikein havahdun siihen, että vuodet menevät näin nopeasti ja siitä on jo aika pitkä aika, kun viimeksi seurustelin. Vuosiin on mahtunut pari vähän keveämpää tapailua vakavempaa juttua, mutta yhdestä jos toisestakin syystä ne ovat päättyneet. Vielä noin vuosi sitten huomaisin hakemalla hakevani sitä elämäni miestä ja melkein jo luulinkin sen löytäneeni, kunnes kaikki päättyi. Niihin aikoihin aloin taas treenaamaan ja sali vei mennessään. Huomasin treenaamisen täyttäneen sen miehenmentävän aukon ja lopetin hakemalla miehen hakemisen. Olin tyytyväinen arkeeni, oli paljon tekemistä ja tulokset veivät mukanaan. Sillä tiellä ollaan edelleen ja entistä motivoituneenpana kuin koskaan. Tajusin, etten tarvitse miestä, koska pärjään yksinkin.

Viime syksynä huomasin alkaneeni jännittämään mitään deittien tyylisiäkään miesten kanssa. Aloin vetkuttelemaan kaikkia näkemisten sopimisia niin kauan, että asia unohtui kokonaan, vain jäi toteuttamatta tai yksinkertaisesti peruin sovitut. Pystyin perustelemaan käytökseni sillä, että koulu, työ ja treenit vievät niin paljon aikaa, joten mikään suhteen tyylinenkään olisi hankala sovittaa elämääni. Varsinkin kun useat mahdollisista ehdokkaista asuivat vähän kauempana. Myös monien kohdalla jotkin typerät etsimällä etsityt pikkuseikat tulivat itselle kynnykseksi. Jos jo nyt joku asia epäilyttää, miksi vaivautuisin edes ottamaan miehestä enempää selvää? Problem solved ja sain jatkaa tyytyväisenä yksineloani.

Nyt olen vihdoin tajunnut, että mua vain pelottaa. Pelkään sitä, että mies tulee minun ja salin väliin, mies ei ymmärrä kuinka tärkeää treenaaminen on mulle, mitä jos suhteen myrskyt vaikuttavat treenaamiseeni ja kaikista pahin; entä jos treeni-intoni loppuu uuden suhteen tuoman huumoksen myötä? Olen sitä mieltä, että jos haluaa 100% tulokset, pitää kaikki tehdä 100% fokuksella ja ohjeiden mukaan. Mitä jos mies viekin sen 5% fokuksestani? En todellakaan halua epäonnistua tavoitteideni saavuttamisessa, kun olen kerrankin jossain hyvä. Tästä syystä pyrin mahdollisimman systemaattisesti ulkoistamaan elämästäni asioita, jotka voisivat olla esteenä Mikaela 2.0-projektilleni ja killerikropalle. Fiksua vai olenko vain liian neuroottinen? En ole aivan varma. Yksinoloonkin ja itsenäisyyteen vain tottuu niin nopeasti, että jollain tavalla pelottaa ajatus siitä luopumisesta.

Tietenkin tulee hetkiä joskus useammin, joskus harvemmin, kun kaipaisi ihmistä, jonka kainaloon voisi edes muutamana iltana viikossa käpertyä, ihmistä jolle voi hehkuttaa hyvää treeniä (thank god on edes instagram ;-) tai jolle voisi toivottaa joka ilta hyvää yötä ja joka arki-aamu ihanaa työpäivää. Ihmistä, jonka pelkkä halaus saisi mut unohtamaan kaikki murheet maailmassa. Ihmistä, joka rakastaisi mua vilpittömästi tälläisenä kuin olen ja joka tukisi unelmieni toteutumista, liittyivät ne sitten treenaukseen kuin tulevaisuuteen ylipäätänsäkin. Ihmistä, jota ei haittaa, että syön eväitä hassuissa paikoissa ja haluan kokata omat ruokani.

Ehkä mun kuitenkin pitää vielä hetki kasvaa lisää ihmisenä ja päästä lähemmäksi unelmakroppaani, jotta kokisin olevani valmis jakamaan vapaa-aikani tasapuolisesti miehelle sekä treenaukselle. Tosin pidän ovet ja ikkunat avoinna ja katson mitä elämä tuo. Uskon niin vahvasti kohtaloon, että jos jotain on tullakseen tai se on meant to be, asiat kyllä järjestyvät :-) Niin miesten kuin minkä tahansa muunkin asian suhteen.

Terkuin,
Mikaela ja puolen yön avautumiset

You Might Also Like

19 kommenttia

  1. en oo koskaan tajunnut miksi miestä pitäisi jotenkin hakea ja etsiä? kai se on epävarmuutta omasta itsestä ja haluaa täyttää sen oman heikkoutensa jollain paremmalla? Uskon, että mies tulee kuvioihin spontaanisti jos on tullakseen. Yksin elämisessä ei ole mitään pahaa, itseasiassa sinkkuus on nykyään yleisintä kuin koskaan.

    VastaaPoista
  2. etkö sä jo tyttö hyvä tajua että toi on ainakin vähän sairasta. että sua pelottaa se että mies tulis sun ja salin väliin? valoja! varmasti oot tyytyväinen yksinkin euikä siihen miestä tarvita, mut ethän sänyt VOI sen takia pelätä seurustelua koska se vaikuttais sun SALIjuttuihin?!?!?? what.

    VastaaPoista
  3. Aivan ihanan avartava postaus, joka sai väkisinkin arvostamaan sun rohkeutta kertoa asiasta! Oon itse samankaltaisessa tilanteessa - ainut, että ollut jo 4,5 vuotta sinkkuna - mutta postauksesi luettuani tajusin, ettei ole mitään väärää kasvaa ihmisenä siihen pisteeseen, että on valmis jakamaan vapaa-aikansa suhteessa itselleen tärkeisiin asioihin ja pysyy siten myös onnellisempana, kun asioista ei tarvitse joustaa niin paljoa. Kannustan sua siis jatkamaan oman unelmakroppas tavottelua, oot päässyt jo huikeisiin tuloksiin nyt :)

    VastaaPoista
  4. Kokemuksestani voin sanoa,ettei rakastuminen ja parisuhde "lihota". Oman mieheni oli ja on edelleen se joka sai mut uudelleen treenaamaan ja jatkuvasti on mua potkimassa persuksiin,positiivisella tavalla. Voiko parempaa ollakaan, kun voi kumppanin kanssa treenata yhdessä!? Kutsunkin häntä omaksi pt:ni :) mies myös opetti mut syömään kunnolla, herkuttelua unohtamatta. Olenkin hänelle ikuisesti kiitollinen kaikesta, mitä hän on minut saanut tekemään, ja muuttamaan itseni motivoituneemnaksi ja ahkerammaksi liikunnan suhteen. Näin ei tietenkään aina käy, mutta mielestäni se, että miesystävä oli täysi laiskimus, ei suhteesta varmaan tulisi mitään. Haluan vain sanoa, että siitä omasta rakkaasta kumppanista voi tulla sinun suurin motivaattori ja kannustaja! :)

    VastaaPoista
  5. Kuulostat oikeasti niin sairaalta ton treenisaliunelmakroppa-villitykses kanssa. Oikeasti hanki apua ennen ku on myöhästä :/ kukaan normaali ei ajattele noin.

    VastaaPoista
  6. No hohhoijaa, ootko jonku salin kaa naimisisissa? Mitähä mahat selittää, herää elämään tätä elämää? Sulla taitaa olla pikkasen väärä kuva suhteesta? Ei miestä tarvitakkaan vai tarkottaako mies sulle jotain palvelijaa? Jos haluut elää yksinäs salin kanssa ni oot menos oikeesee suuntaa (y).

    VastaaPoista
  7. Itse olen jo edennyt naimisiin ja lapsenkin sain 9kk sitten, silti en ole koskaan ollut näin hyvässä kunnossa kun nyt. Mies ei urheile, eikä syö useinkaan terveellisesti, mut ei se silti mun treenaamiseen tai syömiseen ole vaikuttanut. Tosin itse en ole ollut koskaan ylipainoinen, päinvastoin, mutta silti on ollut oma ongelmansa miten saada lihasta laihaan kroppaan. Mielestäni olen siinä hyvin onnistunut, rakkauden huumasta ja lapsen odotuksesta, synnytyksestä ja vauvan kanssa olemisesta huolimatta. Tosin, miksi parisuhdetta pitäiskään etsiä, tai sitä edes miettiä, jos se ei juuri nyt edes kiinnosta. Se Oikea Mies, joka ymmärtää ja tukee sua juuri sellaisena kun olet, kävelee vastaan sitten kun on sen aika.

    VastaaPoista
  8. Mä oon täysin samoilla linjoilla sun kanssa tästä koko postauksesta. Oon päättänyt jo aikoja sitten, että mä suostun ottamaan vaan sen miehen joka sitten oikeasti kolahtaa ja jonka eteen oon valmis luopumaan näistä kaikista asioista. Ja uskon vielä, että se tuleekin jostain, mutta tällä hetkellä en oikeastaan edes sitä haluais. Mulla on kanssa äiti ja kaksi isoäitiä opettanut noita täysin samoja juttuja kun sullekin ja oonkin aina ollut se kummallinen tyttö joka osaa tehdä sekä ne miesten hommat mutta myös osaa meikata ja tehdä niitä naisten juttuja. Täytyy kyllä myöntää, että jos oikeen kusessa jossain oon niin soita iskälle tai pyydän sitä auttamaan :)

    Emmi L.

    VastaaPoista
  9. Tosiaankin kannattaa vaan odottaa mitä elämä tuo tullessaan. Erosin itse aikoinaan pitkäaikaisesta suhteesta, jonka jälkeen elin villiä sinkkuelämää ja hakemalla hain sitä elämäni miestä. Baareissa laukkominen miesten takia vaihtui myöhemmin kavereiden seurasta nauttimiseen ja kappas vaan, siinä se elämäni mies (nähtävästi..) sitten törötti edessäni tanssilattialla ja siitä asti ollaan oltu ku paita ja perse. Se tosiaankin tulee eeteen silloin kun sitä vähiten odottaa! Nyt sun kannattaa vaan nauttia siitä kun saat lähteä sinne salille silloin kun haluat ja syödä ne eväät missä haluat! ;-)

    VastaaPoista
  10. Siis ihan oikeesti, pakko kommentoida, mitä nää anonyymit selittää täällä, painukaa anot vttuun täältä :D Sori, suoraa puhetta mutta vähän nyppii tollaset puheet.

    Go Mikaela Go, jatka samaan malliin vaan äläkä noiden puheista välitä! :)

    VastaaPoista
  11. mahtavia tuloksia sulla, mutta muista että samalla voi olla myös "muuta elämää", eli ethän anna sen mennä kuitenkaan överiksi. vaikutat niin hienolta tyypiltä, anna mennä vaan kaikilla elämän osa-alueilla, ihmettelen jos ei unelmien mies kohta pöhähdä jostakin, ! :>

    VastaaPoista
  12. Mies, joka yrittäisi rajoittaa elämääsi, ei olisi se oikea.

    VastaaPoista
  13. Just tollaset oivallukset ja itsestä oppiminen on sinkkuuden parhautta. Toki sitä tapahtuu suhteessakin, mutta munkin n. 3 vuoden sinkkuilut opetti mulle itselleni musta itsestäni todella paljon. Ja niinhän se menee, ensin täytyy rakastaa itseä ennen ku voi rakastaa toista. Ehkä vielä muodostat omia ajatuksia omaa kroppaa kohtaan ja kun ne on löytynyt ja "vakiintunut", oot valmis suhteeseen. :)

    VastaaPoista
  14. Todella mielenkiintoinen postaus! Ymmärrän, että "optimaaliset" tulokset vaativat "no compromise" asenteen.. teoriassa. Mutta pari ajatusta tosi elämästä:

    Tarkoittaako ihmisiin tutustuminen automaattisesti supervakavaa parisuhdetta, treenipannaa ja kehityksen hidastumista? Oletko miettinyt haluaako ne miehetkään luopua omista tavoitteistaan sen paremmin kuin sinäkään?

    Itseäni on jälkikäteen harmittanut oma itsekäs käytös ja ohi menneet muiden elämän osa-alueiden mahdollisuudet, tilanteissa joissa en ole edes vaivautunut perehtymään ko. asiaan.

    Yhdessäolon tuottamat endorfiinit taas ovat pikemminkin parantaneet palautumista ja sitä kautta kehitystä. Ja mies on osannut auttaa myös treenien kehittämisessä.

    Parhaassa tapauksessa suhteessa molemmat voittavat. Mutta varmaa on, että jos ei vaivaudu edes 0,01% fokuksestaan antamaan, niin ei mitään bonustakaan saa. Kannattaa ehkä kysyä joidenkin huippu-urheilijoiden mielipidettä asiaan. Anyway, jokainen taaplaa tyylillään, ja käyttäytyy oman arvomaailmansa mukaan. :)

    VastaaPoista
  15. Sulla on mennyt toi treenaaminen jo yli....ihan totta. Eikö sua ahdista se, että oot "uhrannut" koko elämäsi treenille ja ihannekropalle? Entä ihanat muistot ystävien kanssa, uusiin ihmisiin tutustuminen yms ainutlaatuiset hetket? Mieti miten paljosta jäät paitsi....
    Kun vanhana kiikkutuolissa muistelee, niin ne muistot ja hetket jää, ihannevartalo ei. Kaikilla on kuitenkin vain 1 elämä, enkä itse kyllä pyhittäisi sitä vbain treenaamiselle.

    VastaaPoista
  16. Repesin ihan totaallisesti tohon: "en halua että mies tulee minun ja salin väliin" :D Jos sieltä salilta löytäis miehen niin se ei tulis väliin vaan se olisi jo siellä.8)

    VastaaPoista
  17. En yleensä kommentoi blogeihin, mutta tää postaus herätti niin paljon ajatuksia. Mieti, mitä muistelet sitten vanhoilla päivillä, ihania muistoja rakastamasi miehen kanssa vai sitä kuinka teit joskus mahtavan persetreenin. Mua muutenkin ärsyttää ihmisissä asenne, että heti kun on parisuhteessa pitäisi oma elämä jättää. TOTTAKAI sä keskityt treenaamiseen yhtälailla vaikka sulla mies olisi. Jos mies ei tätä hyväksy, hän ei ole se oikea. Ihanteellistahan olis jos löytäisit miehen sieltä salilta, voisitte yhdessä treenata ja ei varmasti ois miehelle vaikeuksia ymmärtää sun elämäntyyliä. Joten pointti on se, että kyllä elämässä täytyy olla muutakin kun treenaaminen! Joten silmät auki ja anna edes mahdollisuus niille jotka sen ansaitsevat.

    VastaaPoista
  18. Hei,

    en myöskään kommentoi yleensä blogeihin ja olen pahoillani, että tämä kommentti tulee anonyyminä (en siis omista mitään profiilia, josta kommentoida). Olen kuitenkin itse urheillut koko elämäni, opiskelen tällä hetkellä liikunta-alaa ja olen töissä liikuntakeskusessa. Voin siis melko varmasti todeta omaavani riittävät taustatiedot tälle kommentille.

    En tunne sua mitenkään, enkä siis halua alkaa missään tapauksessa arvostelemaan. Kuitenkin on todettava, että jos olisit mun ystävä, olisin todella huolissani. Oot selkeästi omistautunut tavoitteesi tavoittelulle, mikä sinäänsä on erittäin hienoa. Oot myös saanut hienoja tuloksia aikaan, peukun nostot niille! :) Muista kuitenkin, että unelmakroppakaan ei takaa onnellisuutta. Ootko ottanut huomioon, että elämässä tulisi olla muutakin sisältöä kuin urheilu ja oma peilikuva? Mitä jos nyt yhtäkkiä vaikka loukkantuisit/sairastuisit, etkä pääsisikään pitkään aikaan reenaamaan? Yritän siis sanoa, että älä missään nimessä hylkää muuta elämääsi ja kavereitasi koska he "eivät ymmärrä uutta elämäntapaasi". Eristäytymisen sijaan sun kannattaisi innostaa kavereita mukaan liikkumaan.
    Ja itse tämän postauksen aiheeseen liittyen...sanot että pelkäät miehen tulevan sun ja salin väliin, vaikka mun mielestä tilanne on se, että sali tässä tulisi sun ja mahdollisen miehen väliin.

    Lisäksi en voi olla kommentoimatta vielä edellisen postaukseen liittyen. Siinä kirjoitit siitä, kuinka oli mailman suurin katastrofi, että kello oli 18 ja sulla oli enää 150 kalorin edestä varaa syödä. Tämä kommentti herätti itsessäni melko vahvan reaktion. On hienoa, että noudatat ruokaohjeita, mutta mielestäni rajansa kaikella. Ei todellakaan ole katastrofi, jos sattuisit joku ilta syömään muutaman kalorin enemmäin kuin oli tarkoitus. Suosittelisin ihan himpun verran rennompaa suhtautumista syömiseen, niin välttyisit moiselta "katastrofilta".

    Loppuun haluan todeta, että tämä kommentti on kirjoitettu hyvää tarkoittaen. Toivon, että osaat suhtautua sanoihini oikein, ja nähdä tilanteesi myös ulkopuolisen silmin. Kaikkea hyvää sulle jatkoon ja tsemppiä sen unelmokropan tavoitteluun!

    VastaaPoista
  19. Huhuh! Entisenä syömishäiriöisenä ei tosiaan oo todellakaan tervettä käytöstä. Hukkaat elämäs tuohon, liikunnan pitäis olla sitä varten että pystyy elämään terveenä ja vanhaksi, mutta jos sun elämäs on tollasta niiin ei kiitos, skippaisin ihan suosiolla välistä!

    VastaaPoista

kiitos kommentista!

Kaikki asialliset kommentit julkaistaan.