Elän todella vahvasti toisten surua, vaikken tuntistikaan kyseistä henkilöä. Todella paljon mua koskettaa, jos joku on menettänyt läheisensä. Facebook on kaikista pahin ja aina kun tulee joltakin päivitys läheisen menettämisestä, oon ihan hajalla koko päivän. Tää voi kuulostaa todella tekopyhältä, mutta en siis ole sellainen joka yrittää väkisin lohdutella toista ja tonkia yksityiskohtia. Mietin sitä hiljaa yksinäni, koska mun suurimmista peloista on kokea itse menetystä.
Multa ei ole ikinä kuollut kukaan läheinen. Vaarini äiti kuoli kun oli muistaakseni viisi, mutta ei sitä ymmärrä sen ikäisenä, koska lähes koko elämäni hän oli ollut hoitokodissa. Mulla on äidin ja isän puolelta kaikki isovanhemmat hengissä eikä kukaan ystäväni tai tuttuni ole kuollut. En ole koskaan joutunut kokemaan mitään suurta menetystä. Toki olen menettänyt lemmikkejä kuten marsun ja entinen koirani Rudy sijoitettiin uuteen kotiin koska urosta oli vaikea pitää. Marsu ja Rudy oli mulla kumpikin reilun vuoden ja itkin monta päivää niiden takia. En siis halua edes tietää mitä tapahtuu, kun joku rakas ihminen kuolee. Mun ystäviltä on kuollut läheisiä ja niiden jättämien arpien huomaaminen on kamalaa.
En pelkää itse kuolemaa, koska se tapahtuu jokaiselle ja oon tyhmänä itsekin uhmannut sitä. Kadun jälkimmäistä todella paljon, koska olen vihdoin ymmärtänyt kuinka paljon se olisi koskettanut musta välittäviä. Vaikka olen neutraali omaa kuolemaani kohtaan, pelkään surun kohtaamista. Itken, jos joku muukin itkee, suren jos joku toinen suree. Jos tiedän, että jonkun on paha olla, haluisin tehdä kaikkeni että niin ei ole. Se on vaan kaikista kamalinta nähdä, kun toinen kärsii. Itkin silloinkin kun Pipsaa kuivattiin ja harjattiin ekan kerran. Koirat osaa olla hurjia, jos ei ole tottunut siihen ja ne on pakko alistaa. Siis tää nyt on ihan tyhmä esimerkki, mutta en vaan kestä sitä jos joku mulle tärkeä ei voi hyvin. Jos itse voin huonosti, en näytä sitä muille koska en halua että toiset suree tai voi pahoin mun vuoksi.
En tiiä miks halusin kirjottaa tästä, jotenkin vaan oon murehtinut sitä viime aikoina todella paljon ja voinut vähän huonosti sen vuoksi. Talvi ja pimeys on ärsyttävää :-(
Ps. Miksi itkin tän lukiessa?
Pps. Mitä hemmettiä, mittari näyttää -10 astetta! piti tarkistaa netistä, kun luulin että mun mittari oli rikki :-D
Ymmärrän kyllä. Mä olen luonteeltani huolehtija ja murehdin turhaan tulevista menetyksistä. Yritän olla ajattelematta sitä, mutta mua alkaa aina itkettää, kun ajattelen, että joskus tulevaisuudessa joudun hyvästelemään läheisiä, kaikkein rakkaimpiani. Pitäisi olla vain kiitollinen ajasta läheisten kanssa, mutta silti jaksan murehtia.
VastaaPoistamulla ei oo ikinä myöskään kuollut kukaan läheinen ihminen. joskus välillä vaan ajatus lentää ja tulee mietittyä että mitä jos oma äiti tai paras kaveri kuolis... ja sitä että mitä kävis ku kuulisin siitä, itkisinkö holtittomasti, masentuisinko, lakkaisinko syömästä ja tälleen... toisaalt ois jännä jos sais tietää mitä sit käy ku en oo koskaan ennen kokenu tommosta, mut en kyl loppupeleissä todellakaan toivo kenenkään kuolemaa, vaik se on väistämätöntä. pelkään ettei siitä pääsis koko loppuelämänsä aikana yli :(
VastaaPoistaMulla on sama ongelma. Halusin aikoinaan lääkäriksi, mutta se unelma täyty hylätä mun liiallisen empatian vuoksi. Itkun ja surun tarttumisen lisäksi mä koen että mun pitää kantaa huolta ja stressata kaikkien läheisten ja ei-niin-läheisten ongelmista. Tiedän, että se haittaa mun omaa elämää eikä oo "tervettä" niin suurissa määrin kun mä itse sen koen, mutta mä en voi sille mitään. Jos jollakulla on ongelma, miten sen voi kuunnella olla itse miettimättä ja stressaamatta siitä? :/
VastaaPoistaMun yksi pahimmista peloista on ollut läheisten menettäminen ja on sitä vieläkin.
VastaaPoistaEn ollut koskaan aiemmin joutunut menettämään ketään niin läheistä kunnes tämän vuoden kesän alussa menetin 58-vuotiaan isäni aivan yllättäen, tuli sairauskohtaus ja mitään ei ollut tehtävissä.
Tilanne on opettanut mulle sen että kaikesta pystyy jotenkin selviämään eteenpäin ja elämä voi olla jopa silti ihan normaalia, se on vaan erilaista. Ikävä on edelleen kamala mutta uskon siihen että ajan kanssa pahin olo helpottaa ja varmasti niin on. En haluaisi menettää enää yhtään läheistäni ns. liian aikaisin mutta kun me emme voi tietää mitä huominen tuo tullessaan.
Tän mun kommentin pointti oli se että kuvittelin aina että jos jotain juuri tälläistä kamalaa tapahtuu niin lamaantuu eikä kykene tekee mitään. Kuitenkin ihmeellisesti siitä pääsee hiljalleen jaloilleen ja töihin + kouluun ja ruokakin maistuu ja unensaantikin onnistuu.
En nyt halua sulle aiheuttaa pahaa mieltä enkä muuta mutta kaikesta huolimatta meidän muiden elämä jatkuu enkä mä voi jättää koulua käymättä tai vuokraa maksamatta tapauksen takia. Kaipaus on silti kamala.
Voi mä tiedän hyvin mistä puhut, olen itsekin yliempaattinen. Suren ja itken kun muut surevat ja itkevät.
VastaaPoistaTiedän myös miltä tuntuu kun pelkää hirveästi läheisen menettämistä.
Ja ikävä kyllä tiedän, että se pelko ei ole mitään verrattuna siihen, miten hirveää se oikeasti on, kun sen läheisen menettää.
Ainoa, mitä voi tehdä, on nauttia jokaisesta hetkestä jokaisen rakkaan ihmisen kanssa. Jokainen hetki voi olla viimeinen, ja jokaisesta hetkestä pitää ottaa kaikki irti.
Olen menettänyt elämässäni tärkeän ihmisen ja muutama viikko eräs perheenjäsen nukkui pois. Näinä hetkinä opin arvostamaan elämää, perhettä ja läheisiäni. Kaikki ei ole itsestään selvää ja huomisesta ei koskaan tiedä. Osaan nykyään nauttia enemmän tästä hetkestä, tästä päivästä ja minulle tärkeistä ihmisistä. On vain jatkettava elämää, niin se menee. :)
VastaaPoistaMä olen aivan samanlainen! Nyt on ollut kauheasti uutisia kaikesta todella ikävästä, ja olen ottanut muiden surut omikseni ja murehtinut yksin maailmanmenoa ja julmuutta. Vaikka itsellä elämässä olisi kaikki hyvin en osaa nauttia siitä, kun aina jaksan pelätä ja surra muiden puolesta! Itken myös todella helposti. On hyvä huomata, että en ole ainoa, jolla tämä "ongelma" on. Pelkään myös todella paljon sitä, että läheisille sattuu jotain. En tiedä miten koskaan pääsisin sen yli. Tuntuu myös, että olisi helpompi olla sinkku kuin seurustella, koska pelkään myös niin paljon sitä menettämisen tunnetta. Huhhu, vähän liian tunteikas ihminen olen ilmeisesti :)
VastaaPoistapelle, ehkä vähän tekopyhää
VastaaPoista