Love is rare, grab it

Oon monesti puhunut olevani 110% parisuhde-ihminen. Rakastan käydä deiteillä, tutustua uusiin ihmisiin ja flirtti on aina piristävää, mutta oon niin täynnä sitä. Ylianalysoin aina kaikkea ja jotenkin sen oman soulmaten etsiminen on tosi puuduttavaa. Okei, oon vasta 21-vuotias, juuri päässyt asettumaan omilleni ja nuoruus on vielä ihan kesken, mutta kuitenkin kokoajan on sellanen olo että jotain puuttuu. Rakastan viettää aikaa itseni kanssa, haluan viettää iltoja tyttöjen kesken ja bilettää, mutta silti suurin osa itsestäni kaipaa sitä, kun vietät illat toisen kainalossa leffoja katsellen, on joku ketä rakastaa ja jonka kanssa tehdä kaikkea. Ystävien kanssa voi tehdä samoja asioita, okei ei ehkä ihan kainalokkain leffojen katselua, mutta joka tapauksessa. Silti ystävät eivät ole niitä joiden kanssa haluat elää kuin parisuhteessa ja jakaa suurimman osan arkipäivistäsi. Jokainen tarvitsee kumppanin jossain elämänsä vaiheessa ja mulle on tullut se hetki nyt. Oon seikkaillut elämäni aikana tarpeeksi, seurustellut kaksi pidempää parisuhdetta, löytänyt itseni, saanut elämäni tasapainoiseksi ja nykyään olen itsenäinen. Pystyn tekemään suurimman osan elämäni päätöksistä ilman muiden mielipiteitä. Tunnen olevani valmis loppu elämäni kestävään parisuhteeseen.

Paras, vuoden nuorempi, ystäväni on ollut kihloissa vuoden, asunut 2,5vuotta yhdessä kihlattunsa kanssa, heillä on kaksi koiraa, häitä suunnitellaan ensi kesäksi ja ensimmäistä lasta parin vuoden päähän. Tämän rinnalla mulle tulee aina niin luuseri-fiilis. Tosin hän on ihan alakoulusta asti ollut perhe-ihminen ja on ollut selvää, että haluaa perheen nuorena. Itse en välttämättä koskaan halua lapsia, tai jos tulee, niin ensimmäisen vasta 30-ikävuoden paikkeilla, mutta kuitenkin. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, että löytäisin jo nyt kumppanin, kenen kanssa olen loppuelämäni ja olisin naimisissa muutaman vuoden päästä.

Oon henkilö, joka tarvitsee koko ajan jotain juttua jonkun kanssa. Miehet ja kiinnostukset vaihtuu, välillä sattuu ja välillä oon ite paskamainen. Oon vaan luonteeni puolesta sellainen ihminen, joka on mukana kaikessa tekemässään 110% heti alusta asti, ihastun palavasti, jonka takia pudotus tulee aina korkealta. Mutta saan aika nopeasti taas kerättyäni itseni. Silti jokaisen kerran jälkeen miettii, että mikä mussa on vikana. Vaikka ei kemiat olisi lopulta iskenyt ja ei itseäkään olisi kiinnostanut tarpeeksi, miettii joka tapauksessa miten voisi itseä parantaa ja mitä muuttamalla näin ei olisi käynyt. Jos haluaa löytää kumppanin, pitää hyväksyttää itsensä sellaisena kuin on, eikä tekemällä pieniä muutoksia vaan sen takia, että leikki ei loppuisi kesken. Tiedän ton, mutta silti haluisin vaan olla jokaiselle se täydellinen nainen. Mun sisällä asuu pieni perfektionisti ja lannistun todella helposti, koska en voi olla sellainen kun toivoisin.

Kuitenkin tätä tekstiä kirjoittaessa tajusin, kuinka helvetin hyvin mun asiat on. En seurustele, mutta mulla on ihania ystäviä, oon nuori, en ole tilivelvollinen kellekään ja eilen mua pyydettiin ulos kesken työpäivän! En tuohon viimeiseen olisi voinut suostua, jos olisin mulla olisi parempi puolisko ;-) Elämä on mahtavaa, vaikka tälläisinä hetkinä toivoisikin että tässä vieressä olisi joku, jonka kanssa jakaa kaiken. Kuitenkin te jotka olette löytäneet jonkun ketä rakastaa, pitäkää siitä kiinni.