Inhimillinen turhamaisuus

Olen kasvanut aikuiseksi hyväksyen sen, että tuntemattomilla on mielipide ulkonäöstäni. Vuosien myötä siihen on alkanut tottua, että minulle kerrotaan suoraan tai esimerkiksi Jodelissa keskustellaan, miten olisin kauniimpi, jos tekisin asian X tai Y tai miten näytin paremmalta ennen. Jotta saan pidettyä itseni kasassa, on vain täytynyt opetella hyväksymään nämä kirjoittelut ja yrittää olla välittämättä. Aina arvostelut kuitenkin tuntuvat jossain ja ennen kaikkea jäävät mieleen, eikä edes tulisi olla normi, että muut kommentoi ja arvostelee, ja itse tulisi hyväksyä se hiljaa. "Mitäs laittavat kuvia someen" tai "Itse on valinnut työnsä" on usein hyväksytyksen antava perustelu erityisesti vaikuttajien ulkonäön ruotimiseen. Muun muassa tämä on ollut yksi syy siihen, miksi minun on toisinaan vaikea puhua omista epävarmuuksistani ulkonäössäni. Olen kasvanut aikuiseksi ja muovannut oman ulkokonäkö-identiteetin pitkälti somen kautta ja olisi valhe, jos sanoisin, ettei sil...

Kaupallisessa yhteistyössä Marli Kauranen Mun elämä on toisinaan aika kaaosta ja kaukana on ne ajat, kun olin todella tarkka säännöllisistä ruokaväleistä. Nykyisin aamu- ja iltapalaa lukuunottamatta suuhun eksyy milloin mitäkin silloin ja siinä hetkellä, kun muistaa ja ehtii. Tai tietenkin ehtisin syömään, mutta tiedätte varmasti sen fiiiksen, kun "ei ehdi" ja sen takia muun muassa nälän takia alkaa kiukuttamaan, eikä mikään oikein tunnu menevän putkeen. Jokaisella on oma tyylinsä ja rytmistä syömiseen ja vain kokeilemalla löytää ruokarytmin, jolla jaksaa arjessa ja vapaa-ajalla. Viimeisen puolen vuoden aikana, aloitettuani nyrkkeilyharrastuksen, olen kuitenkin joutunut taas kiinnittämään paljon huomiota riittävään ravintoon päivän aikana. Kun en enää treenaa aikataulujen suhteen oman mieltymyksen mukaan, on nopeat ja helpot välipalat olleet minun pelastus. Edelleen, kuukausien jälkeen, havahdun ihan liian usein siihen, että ihan niillä näppäimillä pitäisi lähteä treeneihin,...

Reilu pari viikkoa sitten Instagramin muistoihin nousi kuva lentokentältä minusta kahden matkalaukun kanssa. Kuvassa hymyilin, mutta muistan edelleen, kuinka puhelimen kameran takana oli kyynelehtivä äiti. Olin juuri muuttamassa Hollantiin, maahan, josta en tuntenut ketään ja jossa en ollut edes koskaan aikaisemmin käynyt. Lähdin matkaan ajatuksella olla vuoden tai jäädä pidemmäksi aikaa. Viisi vuotta sitten olin 25. Aikuinen, mutta kuitenkin todella nuori. Ei silloin tarvitse tietää missä haluaa olla viiden vuoden kuluttua eikä keneltäkään voi olettaakaan, että heillä olisi selkeä suunnitelma mitä tulee tapahtumaan seuraavien vuosien aikana. Viisi vuotta sitten elämäni oli aika huoletonta, eikä minun tarvinnut todellakaan tietää mitä haluan tehdä viiden vuoden päästä. Ei tarvinnut miettiä edes mitä tekisin parin kuukauden päästä, koska elämä oli tavallaan sinetöity Hollantiin seuraavaksi 11 kuukaudeksi. Ainoa asia, joka piti hoitaa, oli koulusta valmistuminen ja opinnäytetyö. Vaikka v...

Ystäväni isovanhempi menehtyi hiljattain ja tieto tästä pysäytti minut pitkäksi aikaa miettimään elämän pysyvyyttä. Faktaa, ettei mikään meidän elämässä säily ikuisesti ja menetykset, ja niiden hyväksyminen, on osa meidän elämää. Toiset niistä ovat vaikeampia, toiset tuovat helpotusta tai olemme hyväksyneet, että tulemme menettämään jotain. Mitä paremmin hyväksymme menetykset, sitä helpommilta ne tuntuvat. En kuitenkaan tarkoita, etteikö menetys tuntuisi pahalta. Aivan varmasti tuntuu todella paskalta, vaikka olisi tehnyt kuinka paljon ajatustyötä jo etukäteen. Lopullisuus on pelottavaa ja se, että joku lähtee, satuttaa. Eikä kyse ole aina siitä, että henkilö menehtyy vaan yleisesti sitä, ettei joku ihminen tai asia enää kuulu jatkossa meidän elämään. Minulle menetykset ovat aika helppoja, jos kyseessä ei ole joku perheestäni tai todella läheinen henkilö. "Kevyet" menetykset, kuten suhteen päättyminen, paikkakunnan vaihto tai loppunut ystävyyssuhde, ovat asioita, joista pääse...